Radioaaltojen rätinää

Vosper. Hawksworth. Vosper, taas. Hän kuljettaa laitaa pitkin... Väistää täpärästi ryhmyn! Vosper väistää. Vosper Flitneylle! Flitneyllä on paikka! MAAAAALI

Helakanpunainen huopa putosi valkoiseen ja punaiseen jumpperiin pukeutuneen pojan harteilta, kun hän ponnahti tyynyltään pystyyn ja nosti kätensä voitonriemuisena ilmaan. Velhoradio oli kajauttanut riemusanoman ilmoille, eikä hän pelännyt näyttää sen tuomaa hurmiota muille takkatulen ääreen kerääntyneille tupalaisilleen.

Tom Raleigh'n suusta lähti sellainen ääni, joka saattoi ehkä olla jokin sanakin, mutta se hihkaistiin niin suurella innokkuudella ja niin kovalla äänellä, ettei siitä saanut mitään selvää.

Tom etsi katseellaan kuuntelijajoukosta Milo Nithercottin, ja kun hän oli saanut keuhkonsa tyhjennettyä ilmasta, hän virnuili ja palasi takaisin istumaan. Lisäksi muut kuuntelijat muistuttivat huispauskapteenia melun tasosta. Velhoradiota piti kuunnella hiljaa, ei vain siksi, että sitä saattoi ylipäätään kuunnella, vaan myös ylimääräisten korvien varalta. Kyseenomaisten kapistusten omistajuudesta oppilaiden keskuudessa oli joitakin erimielisyyksiä henkilökunnan kesken.

"Mähän tiesin. Meikäläisillä on tänä vuonna aivan liian kiintee kokoonpano. Sitä paitsi toi teidän pitäjä on ihan seula", Tom naljaili, mutta hymy hyytyi hänen kasvoiltaan melkein yhtä nopeasti kuin se niille kirvonnutkin.

Merlinin parta! Vosper ottaa Meadowsin lyömän ryhmyn kylkeensä! Tuollaisen osuman tuntee vielä pelin jälkeenkin... Kaato päätyy Monteithille...

Radioaaltojen rätinä sekoittui miellyttävällä tavalla noiduttujen liekkien pitämään ääneen, ja vaikka se vaiensikin osan siitä, mitä huispauskentällä tapahtui, niin Tomin mielestä se oli tunnelmallista. Tylypahkasta oli yhtäkkiä tullut maailman paras paikka, kun radio oli tuotu joululoman jälkeen Rohkelikkotorniin.

Kuparitukkainen valvojaoppilas pongahti pystyyn kuin vieteri takkatulen edessä olevalta pehmeältä sohvalta. Milon suusta pääsi ilmoille teinipojille sopivaa kielenkäyttöä pojan katsoessa takan ääreen kokoontunutta joukkiota. Ainoastaan yhdellä toisella pojalla oli Milon tavoin päällään hänen joukkueensa paita. Milo oli kommentoivassa katsekontaktin ottaneelle Raleighille jotakin ennen kuin seitsemäsluokkalainen rohkelikko käski olla hiljaa. Poika istahti takaisin sohvalle ja nojautui eteenpäin radiota kohti kuullakseen huispauskentällä tapahtuvan selostuksen takkatulen sekä muitten puhinoitten yli.

"Meidän pitäjä vai seula? Katsoisit ny... " Nithercott keskeytti kuullessaan tutun jahtaajan nimen radiosta. Kuparitukan aiemmin happamille kasvoille nousi tästä pieni virnistys pojan haastaessa katseellaan vieressään istuvia tupakavereitaan.

Monteith Hastingsille, Meadows torjuu mailallaan ryhmyn aussijahtaajien tieltä! Hastings takaisin Monteithille ja Monteith heittää... ja Parkin torjuu!

Milo puristi kättään nyrkkiin katsahtaessaan ulos rohkelikkotornin ikkunasta. Poika ei nähnyt kovin pitkälle lumen pöllytessä melkein koulun korkeimman tornin ikkunoita vasten. Lumipöllyn takia myöskään jahtaaja Monteith ei varmaan saanut heittoa sisään. Joululoma oli ohi ja koulu jatkuisi jälleen, mutta tämänkaltaiset hetket tupalaistensa kanssa olivat Nithercottille arjen kohokohtia Tylypahkassa. Hän pystyi asettamaan sivuun erimielisyydet joukkueista ja nauttimaan maailmanluokan huispauksesta - ainakin hetkeksi, johtuen ehkä enemmän siitä, että kuului itse vähemmistöön.

Englanti siirtyi uuteen hyökkäykseen. Milo nousi sohvan keskimmäiseltä paikalta pystyyn ja asteli takan eteen, nostaen sen edustalla olevasta puupinosta yhden klapin ja nakaten sen oranssien liekkien sekaan pienen radiojuontoa peittävän kolahduksen saattelemana.

Kuunneltuaan, kuinka huispausselostaja kuvaili englantilaispitäjän näyttävän huitaisun, jolla hän oli saanut Tulisalaman varvut lakaisemaan kaadon tiehensä maalirenkailta, Tom myhäili jälleen mielissään ja loi satunnaisia vilkaisuja takaisin marisevaan Miloon. Kuparitukkainen poika ja hän muodostivat melko voittamattoman kaksikon huispauskentällä, tai niin Tom ainakin tykkäsi ajatella. Tom piti Parkinin lailla maaleja ja Milo kuljetti kaatoa hänen mielestään sellaisella vikkelyydellä, että mikäli Milolla olisi ollut allaan maailmantason luuta, olisi hän voinut kiskaista punertavaa nahkapalloa yhtä kovaa kuin itse Australian maajoukkueen kärkijahtaaja, Maria Monteith.

Hawksworth avaa uuden hyökkäyskuvion. Vosper vastakkaisessa laidassa. Flitney hakee paikkaa, mutta lyöjät eivät anna tuumaakaan periksi! Syöttö Vosperille. Hawksworth. Englantilaiset vetävät uhkarohkeaa syöttöpeliä, saa nähdä onko onni heidän puolellaan...

Jahtaajien rakentaessa peliä Tom vilkaisi takan suunnalta kuuluneen puisen kolahduksen suuntaan, ja kun huispauspelistä avautui hieman taktisempi, radion kautta vaikeasti seurattava tilanne, avasi Tom lähestulkoon spontaanisti leipäläpeään. Kun poika sattui hyvälle tuulelle, hänen suunsa tuntui käyvän melkein taukoamatta.

"Kyllähän mä pitäjät tiedän", hän jatkoi aikaisemmasta kommentistaan. "Kuulee jo selostuksestakin, että olis korkee aika hankkia tuoreempia pelaajia. Mites Nithercottin perheestä?", Tom virnuili ja loi omasta mielestään kovin ovelia vilkaisuja kanssaolijoihin. "Tiesittekö te kundit, että kaverin veljestä tulee maajoukkueen uusi tähtipelaaja?", hän sanoi, mutta kuulijoidensa sijaan hän katseli Miloa ja hymyili veikeää hymyä.

Heitettyään puisen klapin takkaan oranssien liekkien sekaan kuparitukkainen poika kääntyi takaisin kohti takan ääreen kokoontunutta joukkiota ja virnisti pienesti sille, kuinka hyvä ja tiivis porukka rohkelikkojen huispaajista oli muodostunut. Radiojuonnon muuttuessa yksityiskohtaisemmaksi ja vaikeasti seurattavaksi Milo lähti astelemaan takaisin kohti paikkaansa sohvalla, matkalla nyökytellen Raleighin analyysille.

Päästyään takaisin sohvan keskipaikalle valvojaoppilas käänsi katseensa huispausjoukkueen pitäjään ja näytti silminnähden imarrellulta. Milo jatkoi virnuilua Tomin tuodessa puheeksi Nithercottien esikoisen ja oli samalla ylpeä veljestään. Hän oli oikeastaan ollut Milon inspiraatio ryhtyä pelaamaan huispausta, ja kaikki oli saanut alkunsa Australian velhokylän huispauskentästä, joka oli aivan Nithercottien talon takapihalla. Koska Milo oli vuosia nuorempi kuin hänen veljensä sekä hänen kaverinsa, ei Milo yleensä pärjännyt höntsäpeleissä. Tämä ei kuitenkaan kuparitukkaista poikaa lannistanut vaan sen sijaan sai hänet harjoittelemaan huispausta vimmatusti, aina siihen pisteeseen asti, että aina ei pakollisetkaan koulutyöt tultu tehdyksi.

"Joo, mun broidi pesis kenet tahansa. Tai uskon niin. Ja maajoukkueeseen pääseminen olis aika hyvä näyttö mutsille, että huispauksellakin pääsee jonnekkin. Tiedäks?" Milo piti pienen tauon suollettuaan ajatuksensa sanoiksi, ja oli jatkamassa, kunnes nojautuikin taka-alalle jääneen radiojuonnon suuntaan. "Hei, nyt!"

Englantilaisten epäonnistunut hyökkäys oli kääntynyt Australian nopeatempoiseksi vastahyökkäykseksi. Punaruskea nahkapallo lensi edes takaisin aussijahtaajien välillä sillä nopeudella ja tarkkuudella, että siitä oli höntsä kaukana. Australia hyökkäsi koko tiiminsä voimalla siten, että jokainen jahtaajia uhkaava ryhmy tuli lyödyksi muualle. Radiojuontaja myös kommentoi hihkaisten australialaislyöjä Meadowsin kovakouraista temppua, jossa hän esti olkapäällään tuuppaamalla englantilaisjahtaajia saamasta nahkakuulaa. Lopulta nahkakuula lensi matalimmasta, eli oikeanpuoleisimmasta ympyrästä sisään reunan kautta siten, että se sai rinkulan päälle kerääntyneen lumen putoamaan alas lumen peittämälle nurmikentälle.

"Ja sieltä!" Milo ponkaisi pystyyn jälleen kuin vieteri ja vilkuili virnistellen ja jopa vähän piikittelevästi niitä rohkelikkoja kohden, jotka kannattivat Englannin maajoukkuetta. Kuparitukka tarjosi nyrkkiään toiselle vihreäpaitaiselle rohkelikolle ja annettuaan tälle kivet, eli veljeltään opitun maneerin, istahti takaisin sohvalle.

"Hitto kun ei päästä ikinä paikan päälle, ellei pelit osu lomien päälle. Ei nähdä mitään hienoja kuvioita! On tää radio tosin parempi kuin ei mitään..."

Tom vilkaisi monen muun velhoradion ympärille kerääntyneen tupalaisensa kanssa australialaisten juhlintaa, ja sitten palautti hieman totisen katseensa liian suurta hehkulamppua muistuttavaan kapistukseen, josta huispauspeliä juonnettiin. Hän vetäisi punertavaa huopavilttiä paremmin hartioilleen, nojasi leukansa käsivarsiin ja kyynärpäät risti-istunnassa oleviin polviin, ja tuijotti keskittyneesti lasisesta kuvusta heijastuvia kasvoja. Ikään kuin Englannin huispaajat pystyisivät pelaamaan kovempaa, mikäli heidän kuuntelijansa keskittyisivät tarkemmin.

Milon tuuletuksen tyyntyessä harmitteluun, Tom jatkoi peliselostuksen keskittynyttä kuuntelua ja yhtyi mietteliään vaitonaisesti rohkelikkojahtaajan marinaan. "Sanopa muuta. Hei", siilitukkaisen pojan ääneen kerääntyi yhtäkkiä pientä toiveikkuutta, ja hänen vihertävien silmiensä katse singahti Miloon. "Kesällä karsitaan Englannin ja Irlannin liigaa. Nekin kerää nyt kevään aikana joukkueita niitä pelejä varten. Sinnehän pitää varata liput jo ajoissa. Helvetti", Tomista jäi jälkeen vain punertava huopa, kun hän nousi refleksinomaisesti pystyyn ja vaelsi villasukissa ja yöpuvussa tulisijan ohitse, ikään kuin etsien jotakin sellaista, joka oli löydettävä aivan välittömästi.

"Täytyy lähettää huomenna pöllö porukoille. Sanoa, että ne varaa ne liput. Ei ne varmaan anna alaikäisten varata niitä", Tom mietti hajamielisesti ääneen, samalla kun hän kolui välitöntä ympäristöä satunnaisen pergamenttipalasen ja sulkakynän toivossa.

Kuparitukkainen valvojaoppilas oli päätynyt itsekin nojaamaan päätään käsiänsä vasten katsellessaan sohvan edessä pikkupöydällä olevaa radiota. Milo käänsi päätään kysyvän näköisenä kohti Raleighia vieressään ja myöntyi toisen toteamuksille. Kun siilitukkainen pitäjä ponkaisi pystyyn ja alkoi etsimään pergamenttia sekä sulkakynää, kuparitukan naama venyi pieneen hymyyn pojan katsellessa vihertävillä silmillään Pitäjää.

Hawksworth Vosperille, Vosper Flitneylle. Flitneyllä on paikka maaliin, ja.... Nuhaka torjuu!

"Mä jätin läksyt mun sängylle. Tarviitsä pergamenttia? Voit hakee sieltä. Voitko tuoda samalla sen pussin hedelmäkiviä?" Milo nousi parempaan asentoon sohvalla ehdottaessaan Raleighille ja risti oikean jalkansa nilkan vasemman polvensa päälle. Hän oli jättänyt osittain tekemättömät läksynsä ja levittänyt ne pedatulle sängyllensä rohkelikkojen poikien pyöreään makuusaliin. Milo laski keltavihreän villapaitansa pienesti käärittyjä hihoja takaisin alas ja vilkaisi kohti edelleen yhtä vahvana palavaa loihdittua takkatulta.

Whakkaarangapawarau lyö ryhmyn jahtaajien tieltä! Hastings Echungalle, Echunga Monteithille. Monteith syöttämässä, Vosper riistää kaadon!

Nithercott pyöräytti silmiään dramaattisena australialaisjahtaajien hävittyä kaadon englantilaisille. Englanti oli johdossa, mutta siepistä ei ollut nähty vielä edes kunnon vilausta. Australian maajoukkueen pitäisi saada sieppi tai kiriä maalieroa umpeen, Milo pohti. Onneksi tämä peli ei ollut vielä niin tärkeä, eivätkä australialaiset myöskään varmaan olleet tottuneet pelaamaan lumessa.

Tylypahkan linna oli ollut koko joulun ja alkavan tammikuun lumipeitteen peitossa, ja taivaalta ripotteli edelleen pientä lumisohjoa joka laskeutui linnan korkeitten tornien sekä isojen, kivettyjen pihamaiden kivien päälle. Jästeille taikakoulu näyttäytyi vanhana, hylättynä sekä lumipeitteisen kolkkona linnana Skotlannin ylämailla. Musta ja mitätön siluetti. Velhoille ja noidille sen sijaan näkyi iso linna torneineen ja halleineen, sekä niiden loputtomien ikkunoitten läpi pilkottavat kellertävät valot. Linnan vilinä oli laantunut iltaa kohden ja kolkon lumisateen keskellä lämmin Tylypahka oli hiljentynyt illanviettoon. Linnan hiljaisen olemuksen kuitenkin rikkoi Rohkelikkotornin ikkunoiden läpi näkyvä tuuletus ja juhliminen, kun Englannin maajoukkue teki jälleen yhden maalin.

Koko radiosta kuuluva peliselostus alkoi käydä kuuroille korville, kun aivan yhtäkkiä siilipäisen pojan oli saatava käsiinsä pergamenttia ja sulkakynä. Milo näytti jälleen osoittautuvan joukkueen tärkeimmäksi pelaajaksi, kun hän huomautti makuusalissa sijaitsevista läksyistä. Tuvan oleskeluhuone ei ainakaan näyttänyt tuottavan etsinnöille tuloksia. Joko jokin sinne langetettu taika järjesteli kaikki levinneet pergamentit nätisti sellaisille paikoille, joista niitä ei ikinä tohtinut etsiä, tai sitten hänen tupansa jäsenet eivät ylipäätään tavanneet tehdä läskyjään oleskeluhuoneessa. Se kävi järkeen. Tom ei muistanut kertaakaan, milloin hän olisi viettänyt näissä tiloissa aikaansa pergamenttien ääressä.

Hän huikkasi nopeasti Milolle, komensi muita kuuntelijoita kertomaan hänelle tasan tarkkaan, mitä radiosta oli kuulunut, kun hän palaisi takaisin, ja sitten hyökkäsi Rohkelikkotornin yläkerroksiin vievää kierreportaikkoa kohti. Kuinka monta porrasta hän pystyisi ylittämään tällä kertaa? Kaksi oli onnistunut jo ensimmäisestä lukuvuodesta alkaen. Kolmas oli ylittynyt seuraavana lukuvuotena. Sitten hän oli yrittänyt neljättä, murtanut etuhampaansa, saanut hampaansuurennusherjan niskaansa, kun joku älykääpiö yritti korjata vahinkoa kotikonsteilla, ja vasta sitten ajautunut sairaalasiipeen korjaamaan rikkinäisiä ja liian suuria hampaitaan. Tom oli saanut huomattavan kasvupyrähdyksen siitä asti. Hänen koipensa ehkä pystyisivät sellaiseen loikkaan nyt, mutta ei hän nähnyt siinä enää mitään pointtia. Se oli ollut lasten leikkiä. Nyt hänellä oli paljon suurempia sunnitelmia. Hän läpäisisi VIP:it kohtalaisin arvosanoin, sanoisi hyvästit tälle pahuksen linnalle ja lähtisi rakentamaan uraansa velhourheilijana.

Se, tai sitten hänestä tulisi muusikko, niin kuin Kohtalottarista. Vanhempi bändi, mutta silti Tom piti heidän elävää julistettaan sänkynsä lähistöllä. Tom vilkaisi julisteessa lumottuun mikrofonintapaiseen kirkuvaa laulajaa ja taustalla vahvistimiin liittämättömiä kitaroita soittavia mörököllejä. Niiksi hän tosiaan niitä joskus luuli. Musiikki oli varsin hyvää, mutta Tom ei ikinä käsittänyt bändin jäsenien pitkiä, pörröisiä hiuskuontaloita ja tummia nahkaliivejä, puhumattakaan sadoista lävistyksistä.

Tytöt tykkäsi niistä aikoinaan, Tom ajatteli pieni virne huulillaan. Hän ei kerta kaikkiaan käsittänyt, miten tytöt voisivat pitää tuollaisesta. Pitäisikö Misa siitä, että hän kasvattaisi pitkät hiukset ja pistäisi nahkahousut jalkaansa?

Ajatuksenkulku katkesi, kun Milon pergamentin lopulta löytyivät. Ne oli helppo löytää. Jahtaaja oli totta tosiaan jättänyt ne levälleen pitkin sänkyään. Ehkä hän oli yrittänyt toivottomasti viimeistellä jonkin turhan oppiaineen pistokokeita ennen oikeita VIP:ejä. Tom vilkaisi, mitä pergamenteissa luki. Taikaolentojen hoitoa, Tom mietiskeli hiljaisesti, poimi yhden palan, johon Milo oli ehtinyt kirjoittaa vain muutaman rivin, ja nosti taikasauvan pyjamahousujensa taskusta. "Kuuraannu", hän komensi arkisella äänensävyllä, ja mustetahrat, - joiksi poika tosissaan ne ajatteli, mustetahroiksi muuten hyödyllisellä paperilla - ryhtyivät ikään kuin imeytymään paperin sisään. Kun Tomilla oli vihdoin käsissään pergmanettia ja paperia, hän keräsi Milon käyttämän sulan ja ryntäsi takaisin alakertaan. Hän ei halunnut jäädä paitsi radiosta kuuluvasta ottelusta.

Tom yritti raapustella pergamenttiin ja laskeutua portaita samaan aikaan, mutta se kävi aivan mahdottomaksi. Kenties hän voisi murtaa etuhampaansa uudestaan, vaikka eihän sillä nyt sinänsä ollut väliä. Ei hän kaatuisi. Ei hänellä ollut aikaa kaatumiseen. Silti hän päätti etsiä oleskeluhuoneesta kirjeelleen sopivan kirjoitusalustan, jotta hän voisi kuunnella peliä samalla kun hän kirjoittaisi sen.

"Mitä tapahtui?", Tom kysyi hätäisesti Englannin joukkueen kannatusjoukoilta samalla kun hän kyykistyi matalan sohvapöydän äärelle rustaamaan kirjettään. Joku avautui kertomaan huispauskapteenille tilanteen, joka ei ilmeisesti ollut muuttunut juuri miksikään. Siepistä oli kuulemma jokin havainto, mutta kumpikaan etsijä ei ollut päässyt siitä jäljille. Molemmat joukkueet tekivät tasaisesti maaleja toisilleen. Hän voisi yhtä hyvin kirjoittaa kirjeensä, kun pelissä ei tuntunut tapahtuvat mitään mielenkiintoista. He saattaisivat etsiä tuota pahuksen sieppiä aamuun asti.

"Ai niin. Huispauslerikin tulossa. Mutta sinne on mulla jo paikka varattu. Vannesissa", Tom mutisi kämmeneensä, jota hän nojasi kasvojaan kohti kirjoittaessaan kirjettä äidilleen.

Varaatko ne liput kesän huispauspeliin kun mä ja Milo haluttaisiin mennä yytsimään kesän huispauskarsintoi. Kun me kuunnellaan nyt huispausta täällä radiosta mutta ehkä maikat kössii senkin jos ne hiffaa että meillä on sellane kun ne ei hirveest digaa radioi. Tai jotain mut kuitenki hommaatko ne liput jooko.

Eihän hän viitsinyt edes oikolukea viestiään, kun piti palata huispauksen kuuntelemiseen. Muutama kirjoitusvirhe siellä, muutama puhekielinen ilmaisu täällä. Mitäpä sen väliä. Äidillehän tässä kirjoitettiin, eikä taikaministeriöön.

Rohkelikkojen oleskelutilassa aiemmin vallinnut jännittyisyys ja innostuneisuus oli jo hieman laantunut, vaikkakin edelleen jokaisen maalin kohdalla vastaavien joukkueiden kannattajat tuulettivat keskenään sekä hieroivat häviötä vastapuolen naamalle. Huispausta kuuntelemaan kerääntyneet oppilaat loikoilivat noidutun takan edessä, tällä kertaa kuitenkin ilman siilitukkaista huispauskapteeniaan tämän etsiessä pergamenttia poikien makuusalista. Muutama Rohkelikon hurjapäistä oli myös kuljettanut salaa liinoihin käärittyjä herkkuja Suuren salin tarjoamalta iltapalalta oleskelutiloihin, vaikka koulun henkilökunta ja Rohkelikkojen johtajaoppilas eivät vättämättä siitä olisi tykänneet.

Milo oli sohvalla eteenpäin nojautuneena muitten oppilaitten tavoin, korva mahdollisimman lähellä säröilevää äänilähdettä, jota velhoradioksi kutsuttiin. Kuparitukkainen valvojaoppilas nyökytteli päätään tyytyväisenä ja innostuneena, virne naamallaan, toiselle vihreäpaitaiselle kaverilleen australialaisetsijän saadessa vihiä siepistä. "Jos Australia saa nyt siepin, niin meidän ei tarvi valvoa yötämyötä ja pilkkiä huomenna tunneilla." Milo virnuili muille oppilaille ympärillään ja vilkaisi nopeasti olkansa ylitse takaisin oleskelutiloihin saapunutta Raleighia. Hetken kuluttua, kun Tom oli mutissut itsekseen jo jonkin aikaa kirjoittaessaan kirjettä, Rohkelikkojahtajaa nousi ylös sohvalta ja ujuttautui velhoradion ja oppilaitten välistä tepastelemaan Raleighin luo.

Ohhoh! Karoonda on viimeinkin nähnyt vilauksen siepistä! Sekä Karoonda että Parkin lentävät nyt siepin perässä kentän pohjoiskaarretta pitkin!

Päästyään huispauskapteenin luo sekä Milo että Tom supattelivat hetken aikaa muiden kuunnellessa radiojuontajan hihkumista kummankin huispausjoukkueen etsijöiden kamppaillessa siepin nappaamisesta. Sillä aikaa Milo ja Raleigh sopivat, että Tomin äiti varaisi myös Milolle yhden lipun kesän huispauspeliin, jotta pojat saisivat vierekkäiset paikat katsomoista. Jos Raleighin äiti ehtisi varata liput ajoissa, saattaisi hän saada pojille vielä suhteellisen hyvät paikatkin katsomoiden keskeltä, jotta kaksikko pystyisi ihastelemaan jahtaajien, lyöjien sekä pitäjien näppäriä ja sulavia temppuja niin kaadoilla kuin ryhmyilläkin.

Parkin saa siepin itselleen! Englanti on voittanut Australian pistein... paljonko se nyt oli? 270 - 110!

Rohkelikkotornin oleskelutilan täytti jälleen ilakointi, kun yleisön suosikki oli voittanut aiemmin tasaisen huispauspelin sadalla kuudennellakymmenellä pisteellä siepin saatuaan. Kun ilakointi ja voitolla leveily oli viimeinkin loppunut, sohvan ääreen kerääntyneet oppilaat ryhtyivät keräilemään omia tavaroitaan, kuten riisuttuja puseroita ja karkkikääröjä. Velhoradion koululle tuonut seitsemäsluokkalainen kantoi kapistuksen takaisin rohkelikon poikien makuusaliin, jossa jälkipuintien kuuntelua jatkettiin pienemmällä volyymilla.

Milo makasi kyljellään sängyllään kuunnellessaan erään englantilaispelaajan haastattelua. Huispauspeli oli ohi, ja seuraava olisi vasta viikkojen päästä. Tästä keväästä kuitenkin tulisi paras kevät tähän mennessä: ei enää vaikeita kokeita, ja nyt huispausta pystyi myös kuuntelemaan iltaisin radiosta ainakin sen aikaa, kunnes joku professori saisi vihiä velhoradion olemassaolosta. Kevättä piristäisi vielä koulun järjestämä huispausleiri kahden muun Euroopan koulun kanssa, johon oltiin kerätty nimiä jo ennen joulua. Leiri järjestettäisiin kuulemma Ranskassa, eikä hän ollut ikinä ennen käynyt siellä. Ranskalaiset eivät kuitenkaan varmaan pelanneet huispausta patonkien päällä, Milo naureskeli. Hän oli kuullut, että jossakin päin Venäjää huispausta pelattiin kaatuneilla puilla, niin hullulta kuin se kuulostikin.

Viimeinkin, kun velhoradion hiljainen radioaaltojen rätinä sekä poikien pelistä ja koulusta supattelu oli hiipunut, rohkelikkotiimin huispaaja käänsi kylkeään ja sulki silmänsä peittonsa alla. Poikien pyöreää makuusalia valaisi enää yksinäinen kynttilä pienellä yöpöydällä ikkunan ääressä. Pian sekin sammui, niinkuin linnan muutkin tuhansista valonlähteistä olivat sammuneet, linnanväen vaipuessa uneen talvisena yönä.