I am, and will always be your legacy !GORE!
Sivu 1 / 1
I am, and will always be your legacy !GORE!
*Tässä tarinatopicissa on gore ja triggervaroitus. Triggerit ovat erityisesti mielenterveys, itsemurha ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Luethan omalla vastuullasi.*
I will dance with you till the shadows slip away
I will lay my hands on you to ease your pain
I will sing to you, I will guide you for everything
Won't you dance with me till the shadows slip away?
We are one, we run free
I am you and you are me
You sacrificed everything
I am and will always be your legacy
Grace of Hekate -Canon
Viimeinen muokkaaja, Vanillatar pvm 16.09.21 8:03, muokattu 2 kertaa
Vanillatar- Luihuisen tuvanjohtaja
- Viestien lukumäärä : 1174
Join date : 03.09.2020
Paikkakunta : kylä
Vs: I am, and will always be your legacy !GORE!
Rento olo kaikkosi rikkinäisistä jäsenistä yhtä nopeasti, kuin veri valtimohaavasta. Nerium päästi tukahdetun sihahduksen hampaidensa välistä pyörähtäessään sängynreunalta jaloilleen. Vallaton ja harjaamaton vaalea hiuspehko oli entistä enemmän sekaisin. Ja entistä lähempänä rastoittumista. Kaikki hänessä haisi punatukkaiselta. Kuvottavaa. Noita keräsi vaatteenrippeensä lattialta ja puki yksinkertaiset tekstiilikappaleet päällensä. Vain punainen nahkatakki jäi roikkumaan kädestä. Musta lyhythihainen paita paljasti runnellut käsivarret, joissa osan tatuoinneista olivat viivat katkonaisia erinäisistä arvista.
Kuluneet, nahkapaikoilla koristellut housut olivat yllättävän istuvat. Eivätkä jättäneet paljoa kyseenalaistettavaksi. Musta silmämeikki oli paikoittain tuhriintunut pitkin poskipäitä. Mutta se ilme sopi kuin nyrkki silmään Neriumille. Ruoja.
Punatukkainen nainen sanoi jotain, Nerium ei viitsinyt edes kuunnella. Hän halusi ulos tästä läävästä joka haisi häneltä.
'Mitä se puhuu?'
'Se tietää jotain mitä ei pitäisi, se tietää!'
Niska jäykistyi hetkeksi ja keltainen katse luiskahti sumuiseksi. Se oli nopea sekunnin murto-osa. Neriumin kieli lipaisi naiselta maistuvia huulia. Hampaat ottivat kiinni alahuulesta ja kulmahammas halusi porautua siihen.
'Oletko pehmennyt taas, pieni paska?'
Noita tuijotti punatukkaista sen hyvin lyhyen hetken kun äänet puhuivat. Ulospäin se näytti mitäänsanomattomalta, murto-osan kestävältä ajatuskatkokselta. Pään sisällä se oli metallikonsertti, valtataistelu ja vallitsevan tunnetilan valtataistelu.
Neriumin pää nytkähti pienesti vasemmalle. Hän vain otti ja lähti huoneesta sanomatta sen enempää. Huusholli oli noin kymmenen kertaa parempi kuin ne olosuhteet jossa Nerium oli noin neljäkymmenta vuotta sitten kasvanut. Se tuntui oksettavalta ja liikautti noidassa ainoastaan inhoa. Ennen ulko-ovea, käsi ojennettuna kahvalle jokin lattiatasossa kuitenkin pysäytti liikkeen. Se oli pari kenkiä. Ne eivät voineet kuulua eltaantuneelle kapakkaruususelle.
'Ota ne! Ota ne!'
Keltasilmäinen tuijotti paria ikuisuudelta tuntuvan hetken liikahtamatta, käsi yhä ojennettuna kohti kahvaa.
'Revi, polta ne. Missä se huoranpentu on?'
Käsi painui kahvalle ja avasi oven. Nerium käveli päättömästi ulos kadulle, vetämättä nahkatakkiaan niskaansa. Se se tuoksu oli. Se joka ei kuvottanut. Nerium seisoi pimeällä kivetyllä kadulla jalat vankasti maassa, katse tuijotti tyhjänä eteenpäin. Mitä helvettiä teet, typerä nainen. Liikahda.
'Oksetat minua.'
Jalat ottivat liikkeellelähtökäskyn kuin automaationa, vieden vaaleahiuksisen naisen tuntemattoman kaupungin kaduilla päättömästi. Onneksi kaupungille, sen kadut ammottivat tyhjyyttään ja ahdistavat talot katujen molemmin puolin, sen kuvottavat paskanhajut ja viemärit ajoivat naisen katoamaan värähtelevän äänen kera.
Kuluneet, nahkapaikoilla koristellut housut olivat yllättävän istuvat. Eivätkä jättäneet paljoa kyseenalaistettavaksi. Musta silmämeikki oli paikoittain tuhriintunut pitkin poskipäitä. Mutta se ilme sopi kuin nyrkki silmään Neriumille. Ruoja.
Punatukkainen nainen sanoi jotain, Nerium ei viitsinyt edes kuunnella. Hän halusi ulos tästä läävästä joka haisi häneltä.
'Mitä se puhuu?'
'Se tietää jotain mitä ei pitäisi, se tietää!'
Niska jäykistyi hetkeksi ja keltainen katse luiskahti sumuiseksi. Se oli nopea sekunnin murto-osa. Neriumin kieli lipaisi naiselta maistuvia huulia. Hampaat ottivat kiinni alahuulesta ja kulmahammas halusi porautua siihen.
'Oletko pehmennyt taas, pieni paska?'
Noita tuijotti punatukkaista sen hyvin lyhyen hetken kun äänet puhuivat. Ulospäin se näytti mitäänsanomattomalta, murto-osan kestävältä ajatuskatkokselta. Pään sisällä se oli metallikonsertti, valtataistelu ja vallitsevan tunnetilan valtataistelu.
Neriumin pää nytkähti pienesti vasemmalle. Hän vain otti ja lähti huoneesta sanomatta sen enempää. Huusholli oli noin kymmenen kertaa parempi kuin ne olosuhteet jossa Nerium oli noin neljäkymmenta vuotta sitten kasvanut. Se tuntui oksettavalta ja liikautti noidassa ainoastaan inhoa. Ennen ulko-ovea, käsi ojennettuna kahvalle jokin lattiatasossa kuitenkin pysäytti liikkeen. Se oli pari kenkiä. Ne eivät voineet kuulua eltaantuneelle kapakkaruususelle.
'Ota ne! Ota ne!'
Keltasilmäinen tuijotti paria ikuisuudelta tuntuvan hetken liikahtamatta, käsi yhä ojennettuna kohti kahvaa.
'Revi, polta ne. Missä se huoranpentu on?'
Käsi painui kahvalle ja avasi oven. Nerium käveli päättömästi ulos kadulle, vetämättä nahkatakkiaan niskaansa. Se se tuoksu oli. Se joka ei kuvottanut. Nerium seisoi pimeällä kivetyllä kadulla jalat vankasti maassa, katse tuijotti tyhjänä eteenpäin. Mitä helvettiä teet, typerä nainen. Liikahda.
'Oksetat minua.'
Jalat ottivat liikkeellelähtökäskyn kuin automaationa, vieden vaaleahiuksisen naisen tuntemattoman kaupungin kaduilla päättömästi. Onneksi kaupungille, sen kadut ammottivat tyhjyyttään ja ahdistavat talot katujen molemmin puolin, sen kuvottavat paskanhajut ja viemärit ajoivat naisen katoamaan värähtelevän äänen kera.
Käytetyt hahmot;
Nerium Hekate - Vanillatar
Orphina Huxley - Weka-Kitty
Nerium Hekate - Vanillatar
Orphina Huxley - Weka-Kitty
Vanillatar- Luihuisen tuvanjohtaja
- Viestien lukumäärä : 1174
Join date : 03.09.2020
Paikkakunta : kylä
Vs: I am, and will always be your legacy !GORE!
Ajan murtama nahka oli jäänyt jo vuosia hoitamatta. Sen pinta oli imenyt itseensä tummaa väriä joka maalasi rosoisen pinnan ruman laikukkaaksi. Kenties hanskan uusiminen ei ollut kaukana tulevaisuudessa. Tai ehkäpä sen käyttö pitäisi unohtaa. Ei, ei todellakaan. Sitä Nerium ei tekisi koskaan kun veri vielä virtasi sydämen halleista suonia pitkin raajoihin. Vain molempien käsien irrottaminen olisi riittävä teko. Kalseat terät olivat naishukan ensimmäinen ase, jopa tärkeämpi kuin kanukkapuinen sauva. Hän tiesi ulkoa liikkeensä, toimi autopilotilla. Katkaise aina ensimmäisenä noidan tai velhon kädet. Minimoi mahdollisuudet saada kuolettavasta kirouksesta. Seuraava askel oli repiä taikaverellisen kieli ulos, tai vastaavasti kurkku. Riko ääni. Irtirevityn kielen aiheuttama korina miellytti Neriumia. Hymy karkasi naisen uurteisille kasvoille kun hän katseli veren pulpahtelevaa purkautumista uhrinsa suunpielistä samalla kun rikotut kädet yrittivät epätoivoisesti yrittää auttaa. Kykenemättä toimimaan murtumista ja katkotuista jänteistä. Mustalla maalatut silmät tuntuivat palavan ja heräävän eloon tylsistyneistä kuopistaan. Romanialainen noita piteli miestä leukaperien alta kiinni. Katseli kun tuo potki ja sätki samalla kun veri tukahdutti vuodollaan hitaasti ilmateitä. 'Kaunista' Kuiskasi ääni korvan sisältä, sen sointu oli kuin kehräävä kissapeto. 'Teet aina tapoistasikin kasan paskaa.' Nerium ei reagoinut karheaan miesääneen, katseli vain kun sormenpäät kuristivat ilmateitä ja veri valui pitkin naisen rupista, arpista ja tatuoitua kättä pitkin maahan.
Surkean loppunsa parasta aikaa kohtaava mies oli yksin elävä tehdastyöläinen. Täysin sattumanvarainen uhri täysin impulsiiviselle hukalle. Mies sattui elämään yksin, pienessä omakotitalossa sopivan kaukana naapureista. Perjantai-ilta oli pitkällä ja pimeys peitti harsonsa alle ulkomaalaisen noidan verityön. Mies ei ollut ehtinyt edes sisälle etuovestaan kun Nerium oli takaraivoon nyrkillään lyönyt. Avaimet killuivat edelleen lukossa. Tihkusade tuntui olevan elokuussa mainittavan yleistä Britanniassa. Se ei riittänyt siivoamaan naisen jälkiä, mutta sekoitti etuoven edustalla mudan ja veren yhteiseksi keitokseksi. Saappaat päästivät epämiellyttävän äänen naisen liikahtaessa. Uhrinsa valahtaessa veltoksi, Neriumin mielenkiintokin pakeni. Hän tarttui hanskalla peitetyllä kädellään miehestä ja väänsi veren tahrimat kasvot väärinpäin. 'Ruoja ei osaa edes rikkoa niskaa' Paksu, rusahtava ääni kertoi viimeistään elämän paenneen miehen ruumiista.
'Mennään sisälle! Tutkitaan sen tavarat!' Ruumis valahti märälle maalle, irvokkaasti pää käännettynä väärinpäin. Nerium veti hanskan kädestään ja asetellessaan sen nahkaisten housujensa takataskuun puolittain roikkumaan, vaaleaverinen mutta likainen nainen katseli etuovessa killuvia avaimia.
"En jaksa uskoa että löydetään mitään arvokasta" Nerium puhui täydelle hiljaisuudelle karhealla ja kuluneella äidinkielellään. Vain korvan sisältä löytyvät äänet tiesivät kenelle vastattiin. Naishukka käänsi silti avaimia oven lukossa. Vanhahko ovi ei tuntunut antavan periksi vain lukkoa avaamalla. Nerium potkaisi oven alareunaa saappaansa kärjellä, liiankin kovaa ja runnoi oman varpaansa. Adrenaliini peitti suuren osan kivusta ja piti naisen liikkeessä kun ovi aukesi. Eteinen haisi mädältä kalalta ja sai tulvivalla aromillaan Neriumin naaman ryppyyn. Sisälle jäänyt roskapussi lensi ensimmäisenä keskelle hoitamatonta pihamaata jatkamaan mätänemistään kosteassa ulkoilmassa.
Sisällä naista odotti sekalainen pieni maalaistalo. Sen lattia oli jotakin vanhaa puuta, kipeästi hoidon tarpeessa ja narahteli jokaisella hitaalla askeleella. Jästiasumus ei ollut Neriumille uusi ja jännittävä asia, nainen jopa osasi käyttää suurta osaa tavaroista ja ymmärsi sähkön käyttöä. Valoja nainen ei silti laittanut päälle, vain kasvien ultraviolettilamppu paistoi koleaa valoaan olohuoneesta. Se hädintuskin riitti valaisemaan edes muutamaa metriä kunnolla. Eteiseen jäänyt roskapussi haisi pitkälle pieneen taloon, ja kuvotti Neriumin hajuaistia edelleen karvaudellaan. 'Onko sillä ruokaa? Voidaanko me ottaa sen ruokaa?'
"Katsotaan.." Nerium lausahti astuessaan ovettomista karmeista sisälle pieneen keittiöön käytävän perällä. Oppimattomat pitivät parhaita ruokiaan aina jääkaapissa, se kannatti aina tutkia ensimmäisenä. Parhaat päivänsä nähnyt kylmäkomero piti tasaista surinaa naishukan astellessa sen eteen. Ovi oli löysä ja aukesi helposti. Sen sisältä nainen ei löytänyt oikein mitään, jonkun jo pahalta haisevan take away-rasian jonka nainen heitti lattialle. Puolikas piiras kuitenkin vedettiin kaapista ulos. Nerium haistoi sen pintaa ennenkuin laski sen tahraiselle työtasolle. Lihaa. 'Lihaa! Mikä herkku!! Maistetaan sitä jo.' Nainen vilkaisi ympärilleen kuin etsien jotain. Kaikki tässä sinkkumiehen asumuksessa kuitenkin näytti jollain tavalla kelvottomalta, jopa ruojan oma käsi vaikutti puhtaammalta. Ei olisi Neriumille uutta maistaa rautaiselta maistuvaa verta, sen makuun ikävä kyllä tottui. Naishukka rikkoi suuren palan piiraasta ja haistoi sitä vielä kertaalleen kuin varmistuakseen sen syöntikunnosta, ennenkuin ahtoi siitä suuren palan suuhunsa. Makuelämyksestä se oli kaukana, mutta selvästi jonkun muun tekemä kuin sonnassa elävän miehen. Nerium vilkaisi ympäriinsä keittiötä syödessään kahden taikinalevyn väliin paistettua täytettä, availi kaappeja ja heitti kelvottomia elintarvikkeita lattialle.
Olohuone oli sekalainen ja pölyinen. Sen ikkunalla seisoi kaksi posliinikukkaa ruukuissa violetin lampun alla. Ilmeisesti mies oli pitänyt edes jostain huolta. Neriumin keltainen katse seilasi ovelta pitkin olohuonetta, kuin etsien jotain varastamisen arvoista sillä kukista hukka ei kiinnostunut. Nainen kantoi toisella kädellään foliosta tehtyä piirasvuokaa astellessaan narahtelevien lattialankkujen korostamana olohuoneeseen. Seinällä roikkuvat naamarit saivat kolme ääntä konsertoimaan korvissa, käskivät lähemmäs. Ne olivat kaiketi muovisia ja mustia kasvonaamareita. Nerium laski piirasvuoan ja kädessään pitelemän palasen sohvan istuinosalle. Nainen nappasi vasemmanpuoleisen kolmesta maskista seinältä ja pyyhkäisi sen pölyn peittämän pinnan paitaansa. Karhu? Ei, mikä riivattu se oli. Nerium nosti keskimmäisen maskin käteensä ja pyyhkäisi senkin paitaansa. Sekin oli musta, mutta ensin ruoja oli luulla sen pinnassa olevan muutakin paskaa. Aikansa rapsuteltuaan se ei kuitenkaan tahtonut kynnelläkään irrota pinnasta. Kolmas maski nousi seinältä ja Nerium laski kaksi muuta sohvalle. Se oli kokomusta, mattapintainen ja satavarmasti sudenpää. Kaikissa kolmessa maskissa oli jopa panta, kuin tehty käytettäväksi eikä roikkumaan seinällä kuin irtopäät. 'Laita se päähän, viedään ne.'
Nerium käänsi maskin ympäri käsissään, etsien syytä miksei sitä kannattaisi kokeilla päähän. Se näytti koskemattomalta jo pelkästään pölykerroksesta jonka senkin pinnasta sai pyyhkiä pois. 'Ystävä varmasti arvostaa. Viedään sillekkin.'
Nerium vain päästi tuhahduksen hampaidensa takaa asetellessaan maskin naamalleen ja vetäessään sen remmin päänsä yli. Maski painoi kasvoja, mutta sen kanssa pystyi olemaan. Naishukka pyöritteli päätään ja liikutteli sudenpäätä kasvoillaan. Se tuntui hölmöltä ja typerältä idealta. Peittää tästä eteenpäin kasvonsa jollain muovisella turhakkeella. 'Olisit paremmin tunnistettavissa maskilla kuin ilman.'
'Se on suloinen.'
"Niinkuin täällä olisi mitään muutakaan." Nainen lausahti ja vetäisi maskin kasvoiltaan. Lehdet ja kirjat eivät oppimattoman talossa kertoneet mitään, täynnä turhanmoista sonnanjauhantaa. 'Polta kaikki.' Nainen pysähtyi paikoilleen, keltainen katse pyörien lattiasta kattoon. Vanhaa puuta, se roihusi kyllä sytytettynä nälkäisesti ja peittäisi jäljet. Kieli erkani hampaiden takaa ja jäi hetkeksi suunpieleen ennenkuin katosi takaisin hampaiden taakse. Nainen heitti maskin muiden joukkoon sohvalle ja katosi huoneesta, vain palatakseen takaisin olohuoneeseen miehen ruumis olkapäällään. Se oli jo läpimärkä ja puolittain hiekan ja mudan peitossa.
"Britannia on pelkkää paskaa ja mutaa." Naishukka mutisi, kun heitti ruumiin olaltaan keskelle olohuonetta. Se retkahti vielä valtoimenaan lattialle, kuolonkankeus ei ollut ehtinyt kietoa otettaan lihasjänteisiin ja kouristaa ruumista mitä mielenkiintoisempiin asentoihin.
Nerium istahti toviksi sohvalle ja nosti paskaiset saappaansa sohvapöydälle. Nainen risti saappaiden peittämät jalkansa ja viimeisteli kylmäkomerosta löytämänsä surkean piiraan. Naishukka ei kiirehtinyt, hän nautti hetken hiljaisuudesta kun äänetkin olivat tovin hiljaa. Vain sateen rapina ja lapsekas kuiskailu kuului, kun se näki jotain itselleen huvittavaa. Se ihmetteli televisiota, vaikka olikin nähnyt sellaisen niin monesti. Miksi raahata moinen kotiinsa, kun lehtien sivuilla liikkui samanlaisia kuvia. Nerium hymyili äänen supatukselle ja naurahtikin käheästi paristi. 'Voidaanko jäädä ihastelemaan kokkoa?'
"Ei, oppimattomat tulevat autoillaan kohta." Naishukka lausahti pyyhkien naurun kasvoiltaan heittäessään kevyellä ranneliikkeellä tyhjän alumiinisen piirasvuoan ruumiin viereen lattialle. Nerium suoristautui jaloilleen ja nuolaisi suolaiselta maistuvaa peukaloaan kun toinen käsi hapuili takin alta kanukkapuisen sauvan. Se heilahti pariin otteeseen tyhjää, kun Nerium mietti toistakin vaihtoehtoa. Sytkäriä tai tulitikkuja hän ei jaksanut alkaa etsiä erikseen, olisi paljon helpompaa vain loihtia.
"Sytyjo." Loitsu piirrettiin puolihuolimattomasti ilmaan. Sauvan päästä purkaantui kirkkaan oranssin ja tulenpunaisen sekamelska, joka leimahti hyvin äkkiä liekkeihin. Nerium veti kasvoilleen huvittuneen ilmeen kouraistessaan kolme maskia vapaaseen käteensä. Liekit nielaisivat kuivat tekstiilit ja alkoivat nuolemaan puisia huonekaluja pitkin seiniä. Naishukka kääntyi pois huoneesta ja toisti loitsun muihinkin huoneisiin. Palo levisi nopeasti ja äreänä luonnonvoimana pitkin huonekaluja. Kanukkasauva terästi roihuavaa ääntä ja rätisi itsekin loitsiessaan. 'Lämmin ja hyvä olla.'
Nainen asteli ulkoilmaan avoinaisesti etuovesta. Yksi terävä potku riitti saamaan sen saranoiltaan jotta liekit saisivat ilmaa ja jatkaisivat palamistaan. Vain aiemmasta runneltu varvas vihlaisi, muistuttaen olemassaolostaan.
"No voi nyt vittujen kuutamo." Nainen kiroili, kunnes katosi varastetuin maskeineen värähtävän äänen kautta jättämättä jälkiä kosteaan maahan. Sade jatkoi ulkopuolelta jälkien siivoamista kun liekit nielivät nälkäisesti taloa sisältäpäin. Roihu sai riehua tovin, kunnes vilkkuvat valot ja uliseva ääni ilmestyivät sateisen ja painavan ilman läpi.
Surkean loppunsa parasta aikaa kohtaava mies oli yksin elävä tehdastyöläinen. Täysin sattumanvarainen uhri täysin impulsiiviselle hukalle. Mies sattui elämään yksin, pienessä omakotitalossa sopivan kaukana naapureista. Perjantai-ilta oli pitkällä ja pimeys peitti harsonsa alle ulkomaalaisen noidan verityön. Mies ei ollut ehtinyt edes sisälle etuovestaan kun Nerium oli takaraivoon nyrkillään lyönyt. Avaimet killuivat edelleen lukossa. Tihkusade tuntui olevan elokuussa mainittavan yleistä Britanniassa. Se ei riittänyt siivoamaan naisen jälkiä, mutta sekoitti etuoven edustalla mudan ja veren yhteiseksi keitokseksi. Saappaat päästivät epämiellyttävän äänen naisen liikahtaessa. Uhrinsa valahtaessa veltoksi, Neriumin mielenkiintokin pakeni. Hän tarttui hanskalla peitetyllä kädellään miehestä ja väänsi veren tahrimat kasvot väärinpäin. 'Ruoja ei osaa edes rikkoa niskaa' Paksu, rusahtava ääni kertoi viimeistään elämän paenneen miehen ruumiista.
'Mennään sisälle! Tutkitaan sen tavarat!' Ruumis valahti märälle maalle, irvokkaasti pää käännettynä väärinpäin. Nerium veti hanskan kädestään ja asetellessaan sen nahkaisten housujensa takataskuun puolittain roikkumaan, vaaleaverinen mutta likainen nainen katseli etuovessa killuvia avaimia.
"En jaksa uskoa että löydetään mitään arvokasta" Nerium puhui täydelle hiljaisuudelle karhealla ja kuluneella äidinkielellään. Vain korvan sisältä löytyvät äänet tiesivät kenelle vastattiin. Naishukka käänsi silti avaimia oven lukossa. Vanhahko ovi ei tuntunut antavan periksi vain lukkoa avaamalla. Nerium potkaisi oven alareunaa saappaansa kärjellä, liiankin kovaa ja runnoi oman varpaansa. Adrenaliini peitti suuren osan kivusta ja piti naisen liikkeessä kun ovi aukesi. Eteinen haisi mädältä kalalta ja sai tulvivalla aromillaan Neriumin naaman ryppyyn. Sisälle jäänyt roskapussi lensi ensimmäisenä keskelle hoitamatonta pihamaata jatkamaan mätänemistään kosteassa ulkoilmassa.
Sisällä naista odotti sekalainen pieni maalaistalo. Sen lattia oli jotakin vanhaa puuta, kipeästi hoidon tarpeessa ja narahteli jokaisella hitaalla askeleella. Jästiasumus ei ollut Neriumille uusi ja jännittävä asia, nainen jopa osasi käyttää suurta osaa tavaroista ja ymmärsi sähkön käyttöä. Valoja nainen ei silti laittanut päälle, vain kasvien ultraviolettilamppu paistoi koleaa valoaan olohuoneesta. Se hädintuskin riitti valaisemaan edes muutamaa metriä kunnolla. Eteiseen jäänyt roskapussi haisi pitkälle pieneen taloon, ja kuvotti Neriumin hajuaistia edelleen karvaudellaan. 'Onko sillä ruokaa? Voidaanko me ottaa sen ruokaa?'
"Katsotaan.." Nerium lausahti astuessaan ovettomista karmeista sisälle pieneen keittiöön käytävän perällä. Oppimattomat pitivät parhaita ruokiaan aina jääkaapissa, se kannatti aina tutkia ensimmäisenä. Parhaat päivänsä nähnyt kylmäkomero piti tasaista surinaa naishukan astellessa sen eteen. Ovi oli löysä ja aukesi helposti. Sen sisältä nainen ei löytänyt oikein mitään, jonkun jo pahalta haisevan take away-rasian jonka nainen heitti lattialle. Puolikas piiras kuitenkin vedettiin kaapista ulos. Nerium haistoi sen pintaa ennenkuin laski sen tahraiselle työtasolle. Lihaa. 'Lihaa! Mikä herkku!! Maistetaan sitä jo.' Nainen vilkaisi ympärilleen kuin etsien jotain. Kaikki tässä sinkkumiehen asumuksessa kuitenkin näytti jollain tavalla kelvottomalta, jopa ruojan oma käsi vaikutti puhtaammalta. Ei olisi Neriumille uutta maistaa rautaiselta maistuvaa verta, sen makuun ikävä kyllä tottui. Naishukka rikkoi suuren palan piiraasta ja haistoi sitä vielä kertaalleen kuin varmistuakseen sen syöntikunnosta, ennenkuin ahtoi siitä suuren palan suuhunsa. Makuelämyksestä se oli kaukana, mutta selvästi jonkun muun tekemä kuin sonnassa elävän miehen. Nerium vilkaisi ympäriinsä keittiötä syödessään kahden taikinalevyn väliin paistettua täytettä, availi kaappeja ja heitti kelvottomia elintarvikkeita lattialle.
Olohuone oli sekalainen ja pölyinen. Sen ikkunalla seisoi kaksi posliinikukkaa ruukuissa violetin lampun alla. Ilmeisesti mies oli pitänyt edes jostain huolta. Neriumin keltainen katse seilasi ovelta pitkin olohuonetta, kuin etsien jotain varastamisen arvoista sillä kukista hukka ei kiinnostunut. Nainen kantoi toisella kädellään foliosta tehtyä piirasvuokaa astellessaan narahtelevien lattialankkujen korostamana olohuoneeseen. Seinällä roikkuvat naamarit saivat kolme ääntä konsertoimaan korvissa, käskivät lähemmäs. Ne olivat kaiketi muovisia ja mustia kasvonaamareita. Nerium laski piirasvuoan ja kädessään pitelemän palasen sohvan istuinosalle. Nainen nappasi vasemmanpuoleisen kolmesta maskista seinältä ja pyyhkäisi sen pölyn peittämän pinnan paitaansa. Karhu? Ei, mikä riivattu se oli. Nerium nosti keskimmäisen maskin käteensä ja pyyhkäisi senkin paitaansa. Sekin oli musta, mutta ensin ruoja oli luulla sen pinnassa olevan muutakin paskaa. Aikansa rapsuteltuaan se ei kuitenkaan tahtonut kynnelläkään irrota pinnasta. Kolmas maski nousi seinältä ja Nerium laski kaksi muuta sohvalle. Se oli kokomusta, mattapintainen ja satavarmasti sudenpää. Kaikissa kolmessa maskissa oli jopa panta, kuin tehty käytettäväksi eikä roikkumaan seinällä kuin irtopäät. 'Laita se päähän, viedään ne.'
Nerium käänsi maskin ympäri käsissään, etsien syytä miksei sitä kannattaisi kokeilla päähän. Se näytti koskemattomalta jo pelkästään pölykerroksesta jonka senkin pinnasta sai pyyhkiä pois. 'Ystävä varmasti arvostaa. Viedään sillekkin.'
Nerium vain päästi tuhahduksen hampaidensa takaa asetellessaan maskin naamalleen ja vetäessään sen remmin päänsä yli. Maski painoi kasvoja, mutta sen kanssa pystyi olemaan. Naishukka pyöritteli päätään ja liikutteli sudenpäätä kasvoillaan. Se tuntui hölmöltä ja typerältä idealta. Peittää tästä eteenpäin kasvonsa jollain muovisella turhakkeella. 'Olisit paremmin tunnistettavissa maskilla kuin ilman.'
'Se on suloinen.'
"Niinkuin täällä olisi mitään muutakaan." Nainen lausahti ja vetäisi maskin kasvoiltaan. Lehdet ja kirjat eivät oppimattoman talossa kertoneet mitään, täynnä turhanmoista sonnanjauhantaa. 'Polta kaikki.' Nainen pysähtyi paikoilleen, keltainen katse pyörien lattiasta kattoon. Vanhaa puuta, se roihusi kyllä sytytettynä nälkäisesti ja peittäisi jäljet. Kieli erkani hampaiden takaa ja jäi hetkeksi suunpieleen ennenkuin katosi takaisin hampaiden taakse. Nainen heitti maskin muiden joukkoon sohvalle ja katosi huoneesta, vain palatakseen takaisin olohuoneeseen miehen ruumis olkapäällään. Se oli jo läpimärkä ja puolittain hiekan ja mudan peitossa.
"Britannia on pelkkää paskaa ja mutaa." Naishukka mutisi, kun heitti ruumiin olaltaan keskelle olohuonetta. Se retkahti vielä valtoimenaan lattialle, kuolonkankeus ei ollut ehtinyt kietoa otettaan lihasjänteisiin ja kouristaa ruumista mitä mielenkiintoisempiin asentoihin.
Nerium istahti toviksi sohvalle ja nosti paskaiset saappaansa sohvapöydälle. Nainen risti saappaiden peittämät jalkansa ja viimeisteli kylmäkomerosta löytämänsä surkean piiraan. Naishukka ei kiirehtinyt, hän nautti hetken hiljaisuudesta kun äänetkin olivat tovin hiljaa. Vain sateen rapina ja lapsekas kuiskailu kuului, kun se näki jotain itselleen huvittavaa. Se ihmetteli televisiota, vaikka olikin nähnyt sellaisen niin monesti. Miksi raahata moinen kotiinsa, kun lehtien sivuilla liikkui samanlaisia kuvia. Nerium hymyili äänen supatukselle ja naurahtikin käheästi paristi. 'Voidaanko jäädä ihastelemaan kokkoa?'
"Ei, oppimattomat tulevat autoillaan kohta." Naishukka lausahti pyyhkien naurun kasvoiltaan heittäessään kevyellä ranneliikkeellä tyhjän alumiinisen piirasvuoan ruumiin viereen lattialle. Nerium suoristautui jaloilleen ja nuolaisi suolaiselta maistuvaa peukaloaan kun toinen käsi hapuili takin alta kanukkapuisen sauvan. Se heilahti pariin otteeseen tyhjää, kun Nerium mietti toistakin vaihtoehtoa. Sytkäriä tai tulitikkuja hän ei jaksanut alkaa etsiä erikseen, olisi paljon helpompaa vain loihtia.
"Sytyjo." Loitsu piirrettiin puolihuolimattomasti ilmaan. Sauvan päästä purkaantui kirkkaan oranssin ja tulenpunaisen sekamelska, joka leimahti hyvin äkkiä liekkeihin. Nerium veti kasvoilleen huvittuneen ilmeen kouraistessaan kolme maskia vapaaseen käteensä. Liekit nielaisivat kuivat tekstiilit ja alkoivat nuolemaan puisia huonekaluja pitkin seiniä. Naishukka kääntyi pois huoneesta ja toisti loitsun muihinkin huoneisiin. Palo levisi nopeasti ja äreänä luonnonvoimana pitkin huonekaluja. Kanukkasauva terästi roihuavaa ääntä ja rätisi itsekin loitsiessaan. 'Lämmin ja hyvä olla.'
Nainen asteli ulkoilmaan avoinaisesti etuovesta. Yksi terävä potku riitti saamaan sen saranoiltaan jotta liekit saisivat ilmaa ja jatkaisivat palamistaan. Vain aiemmasta runneltu varvas vihlaisi, muistuttaen olemassaolostaan.
"No voi nyt vittujen kuutamo." Nainen kiroili, kunnes katosi varastetuin maskeineen värähtävän äänen kautta jättämättä jälkiä kosteaan maahan. Sade jatkoi ulkopuolelta jälkien siivoamista kun liekit nielivät nälkäisesti taloa sisältäpäin. Roihu sai riehua tovin, kunnes vilkkuvat valot ja uliseva ääni ilmestyivät sateisen ja painavan ilman läpi.
Käytetyt hahmot;
Nerium Hekate - Vanillatar
Nerium Hekate - Vanillatar
Vanillatar- Luihuisen tuvanjohtaja
- Viestien lukumäärä : 1174
Join date : 03.09.2020
Paikkakunta : kylä
Loer likes this post
Vs: I am, and will always be your legacy !GORE!
TRIGGER WARNING
Suuri nuotio nuoli halkoja ja rätisi. Se loisti läpi pimeyden suurella kallioisella metsäaukiolla, halkoi puhtaan ja raikkaan ilman tunkkaiseksi savullaan. Ympäröivä metsä tanssi ja palvoi liekkejä heittämällä varjonsa vasten sen saman nuotion punertavaa loistetta. Nuotion ympärille kerätyt paksut puunrungot istuttivat monta erinäistä seuruetta. Kaikki niistä seurueista Nerium tiesi nimeltä ja jokaisen joka niihin kuului. Suurikokoinen kalju mies joka ei koskaan tukkinut leipäläpeään oli Berus. Hänen seurassaan kaksi pienempikokoista mutta sitäkin äänekkäämpää nuorta miestä olivat Nasica ja Superstes. Kaksi helvetinkoiraa, jos Neriumilta kukaan koskaan kysyisi. Nuotion suurin seurue oli hiljaisin ja sen jäsenet Nerium tunsi parhaiten. Yksi harvoista naisista joka istui nuotioringissä oli Neriumin oma äiti. Julmailmeinen, lyhyt ja jäntevä nainen oli varpaista korvanlehtiin runneltu, useiden polttoarpien jäykistämä. Tummailmeisen naisen katselu pyöräytti Neriumin vatsan väärinpäin, kuin joku olisi kurkottanut ja repinyt sisuskaluja alas. Lapsen hampaat pureutuivat puisen kipon reunaan. Likaisen vaaleahiuksisen lapsen lautanen oli reunoiltaan runneltu, ennenkin pureksittu. Sitä kiersi täydellinen ympyrä pieniä hampaanjälkiä.
Mauttomaan sudentaljaan itsensä pukenut harmaatukkainen mies istui tummailmeisen naisen vieressä. Pyöreät lasit peittivät vaaleanharmaat silmät joissa oli läpitunkeva katse. Se upposi kuin pakkanen talviyönä suoraan luihin, ytimiin. Sieluunkin asti. Nerium laski katseensa varpaisiinsa kun kylmänviileä katse kääntyi kohti tuijottavaa lasta.
Lapsi istui nuotioringin ulkopuolella, etäällä sen jakamasta ylenpalttisesta lämmöstä mutta tarpeeksi lähellä että kohdattuna sen valonsäikeet hivelivät nenänpäätä ja poskipäitä. Nerium istui aina yksin. Vaikka leirissä oli muita lapsia ja iältään tyttölapsi ei ollut edes vanhin, ei hän huolinut seuraansa ketään. Nerium kieltäytyi puhumasta muille lapsille. Pelosta, katkeruudesta tai silkasta vihasta. Leiri ei ollut paikka lapsien leikille ja ilakoivalle naurulle, se ei palvellut nuorimmaisiaan edes kotina. Jatkuva vaellus ja paikan vaihto ei antanut kelleen lapsista mahdollisuutta tuntea turvallisuudentunnetta, kodin lämpöä ja suojaa. Jokaikinen aamu saattoi olle se, kun oli aika vaihtaa seutua, vuorta, niittyä. Polkuja tai teitä harvoin käytettiin ja siirtymäloitsuja ei saanut käyttää. Jokainen kantoi oman painonsa. Myös Nerium.
Karhunkokoinen kalju mies liikahti nuotion valaistessa. Beruksen askel oli aina raskas ja tömisytti kuivaa metsämaata ja sen raskaan askeleen Nerium tunnistaisi vaikka unessaan. Miestä pääsi toki nopeasti karkuun, hän oli kömpelö ja hidas. Mutta apua et enää saanut jos jäit Berukselle kiinni.
Harmaahiuksinen sudentaljaan pukeutunut mies nousi tukiltaan lyömään kätensä yhteen Beruksen kanssa. Sudentaljainen mies puhutteli karhunkokoista miestä vain tovin, kuin kertoen tuolle salaisuutta nuotion äärellä. Se ei pysäyttänyt keskustelun, huutojen ja naurunremakkaa joka kahta miestä ympäröi ja levisi pitkin leiriä. Kukaan ei ollut näkevinäänkään sudenkauppaa joka kaikkien silmien edessä käytiin kuin päiväsajalla leivoskojulla. Ketään ei kiinnostanut nuotion sisäringissä, eikä kukaan uskaltanut nuotioringin ulkopuolelta kuvitellakkaan puuttuvansa asiaan. Silti ilmapiiri tuoksui siltä, kuin kaikki tiesivät. Jokainen kellertävä, ruskea, sinertävä ja vihertävä silmäpari kääntyi kohti miehiä. Ilmakin tuntui pidättävän hengitystä.
Se sama painava tunne valtasi vaaleatukkaisen tytön. Selkärankaan hakattu selviytymisvaisto veti ihon kananlihalle. Jokainen ihokarva nousi pystyyn kuin tunnustelemaan painavaksi käynyttä savuista ilmaa. Kellertävät silmät avautuivat räpytellen. Leiri ei hiljentynyt, eikä nuotion nälkäinen rätinä vaimennut. Sama naurunrehakka lävisti keskustelun äänet tasaisin väliajoin. Suuren varjon asettuessa vaaleahiuksisen tyttölapsen ja nuotion eteen kaikki kuitenkin hiljeni kuin silmänräpäyksessä. Varjo kasvoi kunnes se nielaisi Neriumin alleen, ja vasta silloin vaaleatukkainen tyttö ymmärsi kuunnella selkärangastaan tulevaa käskyä 'JUOKSE'. Adrenaliini ryöpsähti kiertoon ja veri nousi korviin. Kaikki oli tyhjää ja kuolemanhiljaista kun tyttölapsi polkaisi kevyen ruumiinsa liikkeelle. Kuivaan sammaleeseen jäi pienen jalan painauma kun juoksuaskel otti ponnistusvoimaa, kaiken minkä ikinä se sai irti lapsenjaloista.
Nerium kuuli vain veren korvissaan ja sydämen rintalastansa alla ja ne molemmat käskivät paeta. Jokainen solu huusi vaarasta ja pakotti liikkeelle. Edes nyt ei leirin äänet hiljenneet. Kukaan ei tohtinut, ei uskaltanut poiketa. Hengellään leikki se, joka harmaatukkaisen, sudentaljaan pukeutuneen miehen käskyjä koitti estää. Sitä ei Nerium tiennyt, mutta leirin painostava ilma katosi. Jokainen silmäpari kääntyi pois. Auttaminen oli väärin, ja vaihtoehdoiksi tarjoiltiin vain hiljainen hyväksyntä. Vain harmaatukkainen mies jäi nuotion ääreltä tuijottamaan kasvoillaan julma hymy.
Sininen. Sininen osui Neriumia suoraan takaraivoon. Se läpäisi likaisen ja rastoille kiertyvän vaalean paksun hiuskuontalon ja särähti vasten lapsen takaraivoa. Lapsi tunsi kun jokainen lihassäie jäykistyi ja pysähtyi niille sijoilleen. Juoksuaskel jäi puolitiehen, vasen jalka ojennettuna mättäälle ja oikea koukistettuna taakse. Raivopäinen parkaisu pääsi Neriumin sisältä. Yritys taistella loitsua vastaan oli yhtä tyhjän kanssa, pieni ihmissusi oli edelleen liian heikko. Liian pieni. Liian lapsi. Hiljaisuuden lävisti Beruksen ruma nauru. Se, että tuo kömpelö kalju mies osasi edes loitsia oli lapselle käsittämätöntä. Nerium huusi epätoivon kouristellessa keuhkoja uudestaan. Lapsen huuto nauratti harmaahiuksista miestä. Hän nautti esiteyksestä, nautti tyttärensä kiduttamisesta. Vain julmakasvoinen, tummailmeinen nainen näytti tunteettomalta. Kuin tapahtuma ei liikuttaisi häntä lainkaan. Miehensä vierellä nainen oli yhtä kylmä kuin jäätikkö ja yhtä täynnä kuolettavia ja piilotettuja railoja jonne erehtyi vain kerran astumaan.
Berus asteli pysäytetyn lapsen taakse. Runneltu käsi laskeutui tyttölapsen päälaelle, kosketti rastoille haluavia hiuksia. Kaljupäisen miehen nauru laantui raskaaksi hengitykseksi ja matalaksi kurkunpohjalta muodostuvaksi murinaksi. Karhumaisen miehen kädestä uupui sormi rystystä myöten. Se sama ruma käsi tarttui kiinni vaaleaan hiuspehkoon ja sillä samalla hetkellä lapsen ruumis vapautui loitsun rampauttavasta otteesta. Nerium huusi, repi äänihuulensa ja huusi vain kuten hätää kärsivä lapsi pystyi.
"Oleppa hiljaa pikkupeto tai tukin suusi lopullisesti." Matala miesääni puhui rumaa romaniaa. Se ei melkein taipunut ollenkaan Beruksen kielellä kuin sen oli tarkoitus.
"Haista sudenkusema paska!"
Karhea ja epämiellyttävä käsi tukki henkitiet, supisti valtimon ja laskimon. Yksi käsi riitti peittämään lapsen sorjan kaulan. Neriumin valtasi lamauttava kauhu. Se olisi tässä, tästä hän ei selviytyisi, ei löytäisi piilotettua veistä eikä haarukkaa jolla puolustautua. Tukehtuminen punersi lapsen kasvot ja vetisti silmät. Miehen käden hakkaaminen oli toivotonta ja sätkiminen pahensi ja tiukensi otetta. Kaljupäinen mies murahti tyytyväisenä hiljennettyään tyttölapsen. Tuon ruman ja siron otuksen taltuttaminen oli niin naurettavan helppoa ja hyväili miehen oksettavaa egoa. Lapsi ei voinut puolustautua aikuiselta mieheltä. Berus nosti Neriumin olalleen kuin kasan polttopuita, ei mitään. Henki ei kulkenut ja tajunta hälveni tyttölapsesta. Ehkä niin oli parempi, olla veltto. Tajuton. Olisiko mahdollista poistua tästä ruumiista. Voisiko Nerium tappaa itsensä vain silkalla tahdonvoimalla tässä ja nyt? Jokainen hermo halusi kipeästi turruttaa itsensä. Olisipa mies kuristanut pidempään ja kovempaa, Neriumin ei tarvitsisi olla enää hengissä. Lapsi ei tiennyt eläisikö vielä aamulla. Toive oli päinvastainen. "Anna minun kuolla."
Mauttomaan sudentaljaan itsensä pukenut harmaatukkainen mies istui tummailmeisen naisen vieressä. Pyöreät lasit peittivät vaaleanharmaat silmät joissa oli läpitunkeva katse. Se upposi kuin pakkanen talviyönä suoraan luihin, ytimiin. Sieluunkin asti. Nerium laski katseensa varpaisiinsa kun kylmänviileä katse kääntyi kohti tuijottavaa lasta.
Lapsi istui nuotioringin ulkopuolella, etäällä sen jakamasta ylenpalttisesta lämmöstä mutta tarpeeksi lähellä että kohdattuna sen valonsäikeet hivelivät nenänpäätä ja poskipäitä. Nerium istui aina yksin. Vaikka leirissä oli muita lapsia ja iältään tyttölapsi ei ollut edes vanhin, ei hän huolinut seuraansa ketään. Nerium kieltäytyi puhumasta muille lapsille. Pelosta, katkeruudesta tai silkasta vihasta. Leiri ei ollut paikka lapsien leikille ja ilakoivalle naurulle, se ei palvellut nuorimmaisiaan edes kotina. Jatkuva vaellus ja paikan vaihto ei antanut kelleen lapsista mahdollisuutta tuntea turvallisuudentunnetta, kodin lämpöä ja suojaa. Jokaikinen aamu saattoi olle se, kun oli aika vaihtaa seutua, vuorta, niittyä. Polkuja tai teitä harvoin käytettiin ja siirtymäloitsuja ei saanut käyttää. Jokainen kantoi oman painonsa. Myös Nerium.
Karhunkokoinen kalju mies liikahti nuotion valaistessa. Beruksen askel oli aina raskas ja tömisytti kuivaa metsämaata ja sen raskaan askeleen Nerium tunnistaisi vaikka unessaan. Miestä pääsi toki nopeasti karkuun, hän oli kömpelö ja hidas. Mutta apua et enää saanut jos jäit Berukselle kiinni.
Harmaahiuksinen sudentaljaan pukeutunut mies nousi tukiltaan lyömään kätensä yhteen Beruksen kanssa. Sudentaljainen mies puhutteli karhunkokoista miestä vain tovin, kuin kertoen tuolle salaisuutta nuotion äärellä. Se ei pysäyttänyt keskustelun, huutojen ja naurunremakkaa joka kahta miestä ympäröi ja levisi pitkin leiriä. Kukaan ei ollut näkevinäänkään sudenkauppaa joka kaikkien silmien edessä käytiin kuin päiväsajalla leivoskojulla. Ketään ei kiinnostanut nuotion sisäringissä, eikä kukaan uskaltanut nuotioringin ulkopuolelta kuvitellakkaan puuttuvansa asiaan. Silti ilmapiiri tuoksui siltä, kuin kaikki tiesivät. Jokainen kellertävä, ruskea, sinertävä ja vihertävä silmäpari kääntyi kohti miehiä. Ilmakin tuntui pidättävän hengitystä.
Se sama painava tunne valtasi vaaleatukkaisen tytön. Selkärankaan hakattu selviytymisvaisto veti ihon kananlihalle. Jokainen ihokarva nousi pystyyn kuin tunnustelemaan painavaksi käynyttä savuista ilmaa. Kellertävät silmät avautuivat räpytellen. Leiri ei hiljentynyt, eikä nuotion nälkäinen rätinä vaimennut. Sama naurunrehakka lävisti keskustelun äänet tasaisin väliajoin. Suuren varjon asettuessa vaaleahiuksisen tyttölapsen ja nuotion eteen kaikki kuitenkin hiljeni kuin silmänräpäyksessä. Varjo kasvoi kunnes se nielaisi Neriumin alleen, ja vasta silloin vaaleatukkainen tyttö ymmärsi kuunnella selkärangastaan tulevaa käskyä 'JUOKSE'. Adrenaliini ryöpsähti kiertoon ja veri nousi korviin. Kaikki oli tyhjää ja kuolemanhiljaista kun tyttölapsi polkaisi kevyen ruumiinsa liikkeelle. Kuivaan sammaleeseen jäi pienen jalan painauma kun juoksuaskel otti ponnistusvoimaa, kaiken minkä ikinä se sai irti lapsenjaloista.
Nerium kuuli vain veren korvissaan ja sydämen rintalastansa alla ja ne molemmat käskivät paeta. Jokainen solu huusi vaarasta ja pakotti liikkeelle. Edes nyt ei leirin äänet hiljenneet. Kukaan ei tohtinut, ei uskaltanut poiketa. Hengellään leikki se, joka harmaatukkaisen, sudentaljaan pukeutuneen miehen käskyjä koitti estää. Sitä ei Nerium tiennyt, mutta leirin painostava ilma katosi. Jokainen silmäpari kääntyi pois. Auttaminen oli väärin, ja vaihtoehdoiksi tarjoiltiin vain hiljainen hyväksyntä. Vain harmaatukkainen mies jäi nuotion ääreltä tuijottamaan kasvoillaan julma hymy.
Sininen. Sininen osui Neriumia suoraan takaraivoon. Se läpäisi likaisen ja rastoille kiertyvän vaalean paksun hiuskuontalon ja särähti vasten lapsen takaraivoa. Lapsi tunsi kun jokainen lihassäie jäykistyi ja pysähtyi niille sijoilleen. Juoksuaskel jäi puolitiehen, vasen jalka ojennettuna mättäälle ja oikea koukistettuna taakse. Raivopäinen parkaisu pääsi Neriumin sisältä. Yritys taistella loitsua vastaan oli yhtä tyhjän kanssa, pieni ihmissusi oli edelleen liian heikko. Liian pieni. Liian lapsi. Hiljaisuuden lävisti Beruksen ruma nauru. Se, että tuo kömpelö kalju mies osasi edes loitsia oli lapselle käsittämätöntä. Nerium huusi epätoivon kouristellessa keuhkoja uudestaan. Lapsen huuto nauratti harmaahiuksista miestä. Hän nautti esiteyksestä, nautti tyttärensä kiduttamisesta. Vain julmakasvoinen, tummailmeinen nainen näytti tunteettomalta. Kuin tapahtuma ei liikuttaisi häntä lainkaan. Miehensä vierellä nainen oli yhtä kylmä kuin jäätikkö ja yhtä täynnä kuolettavia ja piilotettuja railoja jonne erehtyi vain kerran astumaan.
Berus asteli pysäytetyn lapsen taakse. Runneltu käsi laskeutui tyttölapsen päälaelle, kosketti rastoille haluavia hiuksia. Kaljupäisen miehen nauru laantui raskaaksi hengitykseksi ja matalaksi kurkunpohjalta muodostuvaksi murinaksi. Karhumaisen miehen kädestä uupui sormi rystystä myöten. Se sama ruma käsi tarttui kiinni vaaleaan hiuspehkoon ja sillä samalla hetkellä lapsen ruumis vapautui loitsun rampauttavasta otteesta. Nerium huusi, repi äänihuulensa ja huusi vain kuten hätää kärsivä lapsi pystyi.
"Oleppa hiljaa pikkupeto tai tukin suusi lopullisesti." Matala miesääni puhui rumaa romaniaa. Se ei melkein taipunut ollenkaan Beruksen kielellä kuin sen oli tarkoitus.
"Haista sudenkusema paska!"
Karhea ja epämiellyttävä käsi tukki henkitiet, supisti valtimon ja laskimon. Yksi käsi riitti peittämään lapsen sorjan kaulan. Neriumin valtasi lamauttava kauhu. Se olisi tässä, tästä hän ei selviytyisi, ei löytäisi piilotettua veistä eikä haarukkaa jolla puolustautua. Tukehtuminen punersi lapsen kasvot ja vetisti silmät. Miehen käden hakkaaminen oli toivotonta ja sätkiminen pahensi ja tiukensi otetta. Kaljupäinen mies murahti tyytyväisenä hiljennettyään tyttölapsen. Tuon ruman ja siron otuksen taltuttaminen oli niin naurettavan helppoa ja hyväili miehen oksettavaa egoa. Lapsi ei voinut puolustautua aikuiselta mieheltä. Berus nosti Neriumin olalleen kuin kasan polttopuita, ei mitään. Henki ei kulkenut ja tajunta hälveni tyttölapsesta. Ehkä niin oli parempi, olla veltto. Tajuton. Olisiko mahdollista poistua tästä ruumiista. Voisiko Nerium tappaa itsensä vain silkalla tahdonvoimalla tässä ja nyt? Jokainen hermo halusi kipeästi turruttaa itsensä. Olisipa mies kuristanut pidempään ja kovempaa, Neriumin ei tarvitsisi olla enää hengissä. Lapsi ei tiennyt eläisikö vielä aamulla. Toive oli päinvastainen. "Anna minun kuolla."
See I've danced with the enemy
We have secrets no one knows
Yeah I've danced with my enemy
I wore her skin and her clothes
We have secrets no one knows
Yeah I've danced with my enemy
I wore her skin and her clothes
Käytetyt hahmot; Vanillatar
Vanillatar- Luihuisen tuvanjohtaja
- Viestien lukumäärä : 1174
Join date : 03.09.2020
Paikkakunta : kylä
Vs: I am, and will always be your legacy !GORE!
Tämä tarina on kirjoitettu Weka-Kitty'n kanssa yhteistuumin. Se on sopiva sekoitus foorumipelausta ja hahmoista kirjoitettua canon tarinaa.
Käytetyt hahmot; Weka-Kitty & Vanillatar
Phobos & Keres Huxley
Fera Leto(Nerium Hekate)
Käytetyt hahmot; Weka-Kitty & Vanillatar
Phobos & Keres Huxley
Fera Leto(Nerium Hekate)
Ulkona alkoi sataa lunta.
Nuori tyttö nojasi leukaperiään käsiinsä, harmahtavat silmät seuraten pitkien, vaaleiden ripsien alta lumihiutaleiden tanssia alas, katsellen kuinka ne ohittivat tahraantuneen ikkunan ja lopulta sulivat mukulakivikadulle vastapäisen kaapupuodin eteen kerrosta alempana. Jouluyö oli pimentynyt vähitellen ja Phobos tunsi, kuinka epämääräinen ahdinko nousi ylös selkärankaa pitkin, sai tytön nostamaan jännittyneitä olkapäitä ylöspäin kuin puistatuksen vallassa.
Joulun äänet ja valot tulvivat viereisistä taloista ja asunnoista; vastapäisen talon puoliverinen perhe vietti poikansa ensimmäistä joulua. Phobos oli katsellut lakanasta tehdyn verhon takaa perheen joulua, kuin tutkien jotain vierasta, tuntematonta eläintä; perheen keittiö ja olohuone pienessä Viistokujan asunnossa kertoi omaa tarinaansa kahden ruudun läpi. Perheen isä - Phobos oli joskus puhunut miehelle ja oli melko varma, että mies oli jotakin kaukaista sukua tytölle pitkine raajoineen ja vaaleine silmineen – oli häärännyt keittiössä vielä hetki sitten, marmeladipurkkien ja pannujen tanssiessa läpi keittiön ilmatilan, mutta nyt perhe näytti asettuneen ruokailemaan olohuoneen pöydän ääreen. Phobos ei tiennyt, että pöytäryhmä oli edes käytössä, mutta eihän hän ollut kotona kuin lomat, joten ei ihmekän, ettei nuori korpinkynsi ollut päässyt tutustumaan perheen sielunelämään sen syvemmin.
Heitä oli kuitenkin mielenkiintoista katsella – se oli heijastus elämästä, josta Phobos ei tiennyt mitään. Phobos ei ymmärtänyt, mitä jästisyntyiset lapset puhuivat. Phoboksen korvaan muiden taikaverellisten joulusuunnitelmat olivat outoja; perheen kanssa pidetyt huispausturnajaiset ja menninkäisenkitkentää.
Phobos Huxley oli kasvanut Viistokujan sydämessä pienessä kaksiossa yrtti- ja rohdospuodin yläkerrassa. Sinne hän oli palannut miltei jokaisella lomalla, aina samaan pieneen makuuhuoneeseen talon päädyssä, jonne ennen ahdettiin täysi-ikäiseksi kasvanut Apate ja maaleillaan ja taiteellaan kaiken peittävä ja tuhriva Phobos.
Tytön sydäntä kiristi, kuin joku olisi sitonut juutinnarua lihaksen ympärille ja vetänyt - lanka pureutui sydämeen kipeästi ja hetken tytön oli vaikeaa hengittää. Harmaat silmät liikkuivat terävästi, nopeasti kohti paikkaa, jossa Apate ennen nukkui; patja, joka isosiskon sänkynä toimi, oli hävinnyt pian nuoren noidan traagisen kuoleman jälkeen. Phobos muisti, kuinka äiti heitti kaikki punapäisen nuoren noidan tavarat pienistä ikkunoista ulos alas olevalle kadulle. Äiti oli itkenyt hysteerisesti, kiljunut ja huutanut ja sitten lopettanut taas kesken kaiken ja hävinnyt omaan päähänsä taloa kirjoittamaan jotakin uutta lyyrillistä mestariteosta ennen kuin oli hakenut inspiraatiota taas tuhoamalla jokaisen muiston, joka Phoboksen ja Apaten huoneesta oli punk-artistin esikoisesta.
Nyt Apaten likaisen ja kuluneen patjan tilalla oli matala, liian pieni vuode, jonka ympärille oli nostettu sen verran tavaraa, ettei muutaman kuukauden ikäinen Keres voisi kellahtaa pois.
Phoboksen katse jäi hetkeksi pikkusisareen, yrittäen käsittää, että hänen olisi nyt pitänyt täyttää Apaten kengät - Apate oli käytännössä kasvattanut Phoboksen, pudottautunut Tylypahkastakin vain pitääkseen huolen, että Phobos ei unohtaisi syödä ja varmisti, että ennen koulun suojaan ja rutiineihin pääsemistä Phoboksella oli aina lämmintä puettavaa ja koti, johon palata.
Phobos ei tiennyt, kuinka selviäisi siitä. Vastuu tuntui kuristavalta, kun tyttö asteli pikkusisarensa luokse, joka jokelsi sängyn pohjalla kuin tuntien viisitoistavuotiaan pelon.
“Älä huoli, pikkulintu. Äiti tulee pian takaisin ja tuo meille kullankimallusta ja mustalla sametilla peitettyä iloa.” Phobos sanoi rauhallisella, turhankin tyynellä äänellä - ehkä enemmänkin
rauhoitellakseen itseään. Kereksen kuulaat silmät etsivät Phobosta, jonka vaaleat, takkuiset kutrit kehystivät ja varjostivat kasvojen murtunutta ilmettä.
Phobos otti pienen tyttölapsen käsivarsilleen, viikaten vauvan mekon helmaa, ettei se jäisi kiristämään Kerestä. Phobos oli yrittänyt tuoda joulun mukanaan Tylypahkasta - hän oli sytyttänyt äidin punaiset kynttilät, hakenut äidin antamalla rahalla vähän ruokaa kotiin ja pukenut Kereksen ja itsensä väärän kokoisiin, mutta punaisiin mekkoihin. Ehkä jos äiti tulisi aamulla kotiin jouluiseen taloon, hän myös jäisi viettämään joulua.
Phobos toki tiesi, ettei se ollut mahdollista – Keres-albumi oli julkaistu aattona päivää aiemmin ja tottakai äiti oli kiireinen. Phobos oli ollut ratketa ilosta, kun äiti oli kertonut, että pitäisi läheisessä syöttölässä akustisen keikan alkuillasta, mutta saisi ottaa ravintolan jouluillalliselta mukaansa annoksia kotiin vietäväksi; se oli enemmän kuin viime jouluna, kun Phobos oli vasta aamuhämärässä alkanut tehdä itselleen ruokaa nälissään äidin kompuroidessa kotiin vasta aamutunneilla.
Äitiä ei kuitenkaan kuulunut – Phobos asteli pieneen olohuoneen, eteisen ja keittiön yhteistilaan, katsahtaen vanhaa, kultaviisarista kelloa seinällä: se oli jo varttia yli puolenyön, joulu taisi olla jo ohitse. Phobos tunsi taas juutinnarun, joka kiertyi nyt sydämen lisäksi kurkun ympärille, kiristyvän ja tukehduttavan, laskien päässään, milloin äidin olisi pitänyt olla kotona. Viimeistään yhdeksältä. Tai kymmeneltä, mutta se olisi aivan viimeinen ajankohta, milloin Poppy olisi kotona. Niin hänelle oli luvattu. Äiti oli toki huono aikataulujen kanssa, mutta Phobos ei voinut olla ajattelematta, oliko kyseessä unohdus tulla kotiin tyttäriensä luoksi vai oliko jotakin sattunut. Phobos istutti vauvan heikosti kyhättyyn syöttötuoliin, astellen keittiöön ja veti kaapista esille muutamia kuivia keksejä sekä persikkamuhennosta. Phobos oli saanut sen yhdeltä koulun professoreista lahjaksi. Hän ei muistanut keltä, mutta sen kullanoranssi valo toi jonkinlaista lohtua muutoin hämärässä keittiössä. Maitoa ei ollut, mutta Phobos arveli Kereksen olevan jo nälkäinen. Vauva ei tosin koskaan itkenyt. Phobos mietti usein kotona ollessaan, oliko Keres itkenyt itsensä liian väsymyksen partaalle – jos päivä toisensa jälkeen äiti ei tullut auttamaan itkevää vauvaa, ehkä kalvakka vauva oli jo oppinut, että ruokaa ja huolenpitoa sai vasta, kun sitä tarjottiin toisaalta.
Phobos kumartui laittamaan lautasenreunalle persikkamuhennosta, toivoen sen olevan tarpeeksi pehmeää vauvalle, sekoittaen hieman maitoa sen sekaan ja istui pöytään. Keittiön pieni ikkuna osoitti vain vastapäisen talon tiiliseinään, mutta alhaalta kuului jonkun juopuneen Aarnikotka Aattona-joululaulu. Phobos hymisi tiedostamattaan mukana kun keskittyi tarjoamaan tuohtuneelle Kerekselle makeaa mössöruokaa, hymyillen hennosti kun vauva läpsi lusikkaa poispäin. Keres oli oma aarteensa; tämän syntyessä Phobos oli kuullut siitä ensi kertaa velhoradiosta eikä ollut tavannut pikkusisartaan ennen joululomaa, mutta jo nyt rakkaus pikkusiskoa kohtaan oli sydäntäraastava. Phobosta pelotti jo nyt erkanemisen hetki, se kun hän hyppäisi junaan eikä tulisi kotiin ennen kuin kesällä, ellei saisi anottua erillisiä lomia. Keres kasvaisi yksin.
Phobos tunsi polttavan hopean silmissään, ohuet sormet nousten pyyhkäisemään niitä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa, kuvitellen millainen joulu olisi voinut olla – kenties samanlainen kuin naapurissa. Äiti tai isä kokkaamassa keittiössä, ensimmäistä jouluaan viettävä vauva.
Se ei kuitenkaan ollut se, mitä korteissaan elämä Orphinan lapsille tarjosi. Sen sijaan pakasta oli vedetty yksinäisyyttä ja kasvaminen liian nopeasti ja ainainen pelko, tulisiko äiti milloin seuraavaksi kotiin ja kenen kanssa.
Phobos katsahti uudelleen kelloa seinällä - viisarit olivat hypähtäneet jo pitkälle, tapaninpäivän ensimmäinen tunti jääden taakse. Äidin piti olla kotona jo tunteja sitten.
Phobos veti syvään henkeä ja mietti – ajatukset olivat suhjuisia ja hankalia, kuin vesivärit joiden päälle oli kaatunut maalausvesi. Vaikea löytää, mistä lähteä korjaamaan tilannetta. Ehkä viime joulu toistuisi? Äiti oli lähtenyt jonkun matkaan juomaan lasin viiniä. Ehkä hän oli törmännyt johonkuhun... Phoboksen selkäpiitä karmi taas, ikäviä muistoja nousten pintaan, sitten tyttö nousten liian nopeasti ylös, raskas puutuoli raahaten lattiaa vasten ja pitäen ikävää ääntä. Keres inahti tuolissaan äkkinäiselle liikkeelle, mutta Phobos oli jo tehnyt päätöksen. Jos äiti olisi jossain, se olisi Vuotava Noidankattila, se oli auki läpi jouluyön. Ja se oli Phoboksen muistikuvien mukaan melko lähellä sitä ravintolaa, missä äiti oli ollut soittamassa.
Phobos asteli nopein, liki hätäisin askelin huoneeseensa, alkaen vetää vaatteita päälleen. Paksu, nuhjuinen talvitakki jota Apate oli ennen pitänyt ja jonka Phobos oli juuri ja juuri ehtinyt pelastaa äitinsä tragedianjälkeiseltä raivolta. Kaulahuivi, hansikkaat.
Phoboksen katse käväisi työpöydällä ikkunan ääressä, harmaa katse etsien oikeita tavaroita röykkiöstä. Kotiavain, pieni rahapussukka. Äiti käski pitää rahaa aina mukana, sillä jos joku yrittäisi ryöstää sievän blondin jossakin turhan lähellä Iskunkiertokujaa, Phoboksella piti olla aina rahaa annettavaksi että tuo jätettäisiin rauhaan. Phobos katsahti maalausta pöydällä, jonka oli aloittanut aiemmin päivällä. Phobos nosti sen kuivumaan seinää vasten, sitten palaten asunnon päätilan puolelle, silmät ainoa tunnistava tekijä paksun kaulahuivin takaa – se sai Kereksen itkemään hetkellisesti. “Ei, ei, älä vuodata kyyneleitä, voi pieni --” Phoboksen yleensä niin hidas ja turhankin tyynenrauhallinen ääni oli hetken hätäinen kun tuo kiirehti Kereksen luokse, halaten pikkuvauvaa muutaman hetken. “Ei --- Haetaan äiti kotiin, vietetään kuitenkin punainen ja lämmin joulu. Kyllä.”
Phobos luetteli itselleen samaa mantraa. Äiti piti hakea kotiin, ettei Kereksen ensimmäinen joulu olisi vietetty ilman äitiä. Hae äiti, hae äiti. Phobos otti naulakosta paksun takin, joka oli alun perin ollut Phoboksen tuon ollessa vauva, käärien Kereksen laventelinsävyiseen toppapukuun, vetäen vauvan tummille, harvoille kutreille pipon ja tehden Kereksestä kävelevän meritähden vauvan raajojen ollessa tönkköinä tuon sivuilla liian ison puvun sisällä.
Phobos otti vauvan syliinsä, yrittäen muistaa miten äiti oli vauvaa kantanut edellispäivänä kun koko perhe oli käynyt Viistokujalla hakemassa joulun ruokatarpeita ja äidille juotavia ja kiinnittämässä viimeisiä mainoksia Kereksen nimikkokeikasta talojen seiniin.
Phobos veti jalkoihinsa helpoimmat kenkänsä jotka vain pakkasta kestivät, haluamatta laskea vauvaa enää maahan ja sulki sitten oven perässään, lähtien astelemaan alas miltei pilkkopimeää rappukäytävää, jonka onneksi tunsi kuin omat taskunsa.
Kun Phobos viimein pääsi ulos, kaupungin tuoksuinen kylmä tuuli osui Phoboksen kasvoihin, saaden tytön pudistelemaan päätään harmistuneena. Huono sää ei ollut mieleinen aika tuoda äitiä kotiin. Äiti valittaisi koko matkan kylmää ja Phobos joutuisi antamaan takkinsa äidin paljaille harteille ja vaikka Phobos halusi kuvitella olevansa niin rakastava perheelleen, häntä harmitti joka kerta luopua lämpimästä takista.
Phobos lähti askeltamaan Viistokujan pientä, loskaista katua pitkin kohti Vuotavan Noidankattilan kulmaa, pidellen pientä vauvaa itseään vasten, kulkien yksin öisellä joulukadulla kasvot vakavina ja vetäytyneinä. Hän olisi halunnut oikean joulun, mutta aina ei saanut, mitä halusi.
~~ ~~
Lumi oli kevyttä ja keinui kiertävässä ulkoilmassa matkallaan maanpinnalle. Välillä hento mutta pakkasen veitsenterillä varustettu tuuli tarttui kiinni lumihiutaleisiin ja pyöräytti niitä lupaa kysymättä. Sekoitti niiden harmonisen laskun riepottelemalla valkeita höytyviä ilman halki. Puhtaanvalkoinen lumisade oli hypnoottinen täyttäessään vanhan tummuneen puun ja kivitiilien saartamat kujat ja kadut. Lyhtyjen pyöreisiin valokeiloihin osuessaan ne kirkastuivat, loistivat puhdasta valkoista ja katosivat harmaaseen iltaan. Kuja oli kapea ja varjoissa, sitä ei reunustanut edes lyhdyt. Lyhyempi hahmo lymysi kujalla nojaten sen kylmään ja jäiseen seinään.
Kujan yläpuolelle rakennetut kodit olivat pimeinä, kuten lukuisat muut ikkunat. Vuodenaika ajoi lahjattomien lisäksi myös velhot ja noidat kuin ruoskan ajamina pois kaupungista. Neriumille liikkuminen oli elinehto, ensimmäinen sääntö. Asettumalla aloilleen joku aina löytäisi jäljet ja lähtisi perään. Ehdoton sääntö numero yksi, älä koskaan asetu. Leuka kiristyi ja kasvojen lihakset jännittivät suunpielet alas. Kasvot olivat maalattu mustalla kosmetiikalla. Huulten yli vedetty pystysuora viiva jatkui leuan yli kaulalle. Se oli tuhriintunut vaatteiden hieroessa kaulan ihoa.
Keltaiset silmät olivat noidan vanhetessa vaalenneet, niiden pistävän keltainen sävy oli kaikonnut ja alkanut harmaantua. Silti poikkeuksellinen sävy korostui tummaksi maalattujen luomien kehyksissä. Silmämeikki ei ollut sulanut poskille lumesta vaan levitetty tarkoituksella peittämään naisen kasvojen piirteitä. Musta pinta ei halunnut heijastaa sitä vähäistäkään valoa joka lyhdyistä yritti kurkotella yksinäisten kulkijoiden iholle. Yksinkertainen temppu viedä vastaantulijan huomio pois yksityiskohdista, vääristää ja manipuloida vieraan katse pois siitä mikä oli tärkeää.
Naisen vaatteiden ylle oli kiedottu sinertävä viitta jonka helmat olivat käytöstä kuluneet ja värjääntyneet. Jotain mikä olisi helppo korjata sauvan heilautuksella, mutta millä ei ollut minkäänlaista painoarvoa Neriumille. Nainen liikahti kujalla, veti huppunsa päänsä yli ja painoi katseensa maahan kuin kuka tahansa muu yksinäinen joka kulki Viistokujalla peitellessään kasvojaan lumisateelta. Viitan helman ali tipahti äänettömästi revennyt ja rypistetty pergamentti jossa liikkui naisen kaksoisolento.
Lumi natisi saappaiden alla. Pakkanen halusi nipistellä poskia ja sormenpäitä. Se maisteli saappaiden kärkiä ja koitti saada myrkkyhampaitaan läpi niiden nahasta. Yksinkertainen loitsu lämmittäisi noidan sisältäpäin ja työntäisi pakkasen neulanterävät naskalit etäälle. Karhea ja kurkkua kutitteleva yrmeä murahdus pääsi naisen suusta. Kanukkasauva rikkoisi Neriumin näkyvän näkymättömyyden. Kylmä oli murheista pieni ja mitätön.
‘Se tunnisti sinut’ Miesääni kuiskasi kuin lähietäisyydeltä hupun läpi naisen korvaan. Nerium pysähtyi Viistokujan lumisella kadulla kesken askeleen ja kaikki ympärillä hiljeni. Keltainen katse nousi kadusta ja vilkaisi vasemman olan yli. Takana ei ollut ketään, vain tyhjä lumenpeittämä kuja ja yksinäiset lyhdyt. Miesääni nauroi matalasti, ääni kuulosti nyt kaukaisemmalta ja kaikkoavalta. Nainen sihahti ärtyneesti ja puri kieltään poskihampaillaan.
‘Pikkukettu! Katso se on pikkukettu.’ Lapsen ääni oli heleä kuin jouluiset kulkuset mistelinoksien alla. Nainen veti terävän pinnallisen huokauksen ja hupunpeittämä pää kääntyi kohti lumisateessa kulkevaa lyhyttä hahmoa. Nainen jäätyi kuin kylmä vesi valuessaan räystäältä pakkasilmassa. Jokin tuntui kiertyvän ja nuljahtavan Neriumin sisällä. Sydän tipahti hetkeksi paikoiltaan, tuntui kuin se jätti lyömättä elintärkeän lyönnin, sai sähköiskun ja palasi eloon kuin lämpöaalto hengitti pakkasen raiskaaman niityn takaisin loistoonsa. Taivaalta tippuvat lumihiutaleet tuntuivat jumiutuvan paikoilleen. Lyhyt hahmo jatkoi liikkumistaan kujan halki, kohti Neriumia joka oli pysähtynyt kuin joku olisi pysäyttänyt naisen ajan, tai vienyt tuon ajan halki menneisyyteen. Vain keltaiset silmät katselivat hitaasti kohti kävelevää hahmoa.
‘Pikkuketulla on lahja.’ Lapsekas ääni löi käsiään yhteen innostuksissaan. Neriumin selkäranka liikahti ja jäsenten hallinta palasi. Ajan halki sekunneissa revitty nainen räpäytti maalattuja silmäluomiaan. Takaisin tähän hetkeen palanneena järki kertoi, ettei se voinut olla keneksi lapsi hahmoa luuli.
~~ ~~
Keres piti hentoa jokellusta Phoboksen talvitakkia vasten, saaden tytön puristamaan pikkusisartaan tiukemmin itseään vasten, kun kujan tuuli pureutui molempien iholle. Phobos vilkaisi ylös, katsahtaen viittaan pukeutuneeseen hahmoon, mutta tunnisti heti, ettei se ollut äiti - viitta oli nuhruinen ja nainen liian peitetty. Phoboksen harmaat silmät pyyhkäisivät alkuun vieraan yli kuin ajatuksiinsa vaipuneena, askeleet hidastumatta lainkaan kapealla kujalla, jonka toisesta päästä kuului satunnaisia ihmisten ääniä. Kultakutrinen yritti muistella, oliko Vuotava Noidankattila muka jo seuraavassa kadunkulmassa, vai oliko kyseessä jokin toinen paikka.
Phoboksen ja viittaan pukeutuneen naisen välille jäi vain askelia, kun Phobos nosti harmaat silmänsä uudelleen naiseen, väsynyt, ystävällinen hymy nostaen silmien utua edes hetkellisesti. Phoboksen silmät takertuivat suttaiseen, mustaan meikkiin ja piirteisiin ja suu oli jo avautumassa kysymykseen – nainen näytti sellaiselta, jota äiti olisi mielinyt – kun katse jumittui keltaisiin silmiin.
Usvanharmaa kohtasi keltaiset lyhyesti, mutta jo se sekunnin kestänyt kontakti sai Phoboksen pysähtymään, suojeleva ote Kereksen ympärillä hivenen hellittäen. Mustan meikin seassa oli jotain tuttua, keltaiset silmät luvaten turvaa ja muistuttaen jostakin, jota viisitoistakesäinen ei saanut mieleensä. Keltainen kuin tuvassa leimuava takkatuli, pehmeä ja hellä ja kutsuva .. Phobos ei tiennyt tuijottavansa – ja varmaan vaikka olisi siihen havahtunut, olisi tyttö tuskin kääntänyt katsettaan. Phobos oli kovin huono lukemaan muiden mieliä ja haluja ja yleisiä sosiaalisia normeja.
“Lienettekö törmänneet äitiini? Hänen piti tulla kotiin illalla, mutta -- ” Phoboksen ääni tuli paksun kaulahuivin uumenista hivenen epäselvänä, runollinen lausunta peittyen. “Mutta te vaikutatte siltä, että te ajatte ihmiset koteihinsa.”
Phoboksen silmät eivät liikkuneet keltaisista iiriksistä mihinkään, tutkien ja miettien, miksi ne olivat niin kotoisat, turvalliset. Phobos nosti Kerestä paremmin itseään vasten, halaten pikkuvauvaa kun katse pysyi utuisena tummalla rajatuissa silmissä, etsien palapelin puuttuvaa osaa. Se oli jollain tapaa hämmentävää, kipeääkin. Korpinkynnen oppilas oli ollut hakusessa niin kauan kuin muisti ja huoli äidistä nosti päätään kuin kohoava kupla liemipadassa, jonka räjähtämistä joutui odottamaan sydän pamppaillen. Mutta jokin keltaisissa silmissä lupasi, ettei mitään kävisi - liemi onnistuisi ja se pullotettaisiin kiiltävään lasiin, muistoksi ja lupaukseksi tulevista onnistumisista ja kaikki pelko ja ahdistus pestäisiin pois kuin jäänteet liemikattilan pohjalta.
~~ ~~
Neriumin aistit valehtelivat naiselle, kuiskivat ja supattivat korvissa valheita ja totuuksia kiedottuna solvauksien ja kehujen, kysymysten taakse. Käsi nytkähti kuin poisvedettynä kun se oli tuntevinaan pienen, lämpimän käden tarttumassa sormiin.
‘Onko se eksynyt? Tahtoisiko se leikkiä?’ Neriumin suu aukesi, mutta huulien takaa ei kuulunut mitään. Hämmennys, jopa ohi pyyhkiytyvä hetkellinen pelko, lamaannuttivat äänihuulet. Nerium ei ollut ulkomuodoltaan pehmeäpiirteinen eikä kutsuva, ei ystävällinen eikä luokseenpäästävä. Vaalean lapsen puhuessa sanat vain pomppivat ilmassa hämmentäen rujoa naista.
‘Niin me ajammekin. Se on jahtileikki.’ Lapsi vastasi, kuin Phobos olisi kuullut äänen Neriumin päänsisäisen äänen.
“Äitisi..” Huokaukselta kuulostava sana karkasi vihdoin naisen suusta. Pieni hiljaisuus joka oli ehtinyt laskeutua hädintuskin rikkoontui. Nuoren tytön peloton suora katse. Neriumin pää kallistui oikealle nytkähtävällä liikkeellä. Mustien luomien taakse piilotettu katse valui laventeliin puettuun lapseen.
‘Ruoja löysi lemmikin..’ Innoton miesääni sai Neriumin sulkemaan avonaisen suunsa ja palaamaan siihen järkeen, joka naisella oli enää tallella. Kädet työnsivät viitan tieltään ja nostivat sinertävän hupun roikkumaan niskalle. Nainen tuntui nojaavan eteenpäin, kun syntyessään väkisinkin suunpielissä nykivä hymynkaari kohotti poskipäitä ja kaarsi huulia. Keltaiset silmät kohosivat takaisin vaaleaan lapseen talvitakissaan. Yksin vauvan kanssa jouluillassa Viistokujan kadulla, etsimässä Äitiä. Naisen paljas, pakkasen kuivattama käsi ojentui kohti Phobosta. Mustat sormenpäät oli käännetty, kämmenelle laskeutui lumihiutaleita.
“Näin äitisi kujalla jonne portaat laskeutuvat.” Nerium puhui, hymynkaari hiukan varisten. Englanti ei ollut puhdasta, ja aksentti oli korostunut. Naisen raspaava ja matala ääni oli kuin tiedostamaton muisto kuluttavasta elämästä. Phobosta kohti ojennettu kämmen oli arpinen, ja mustan kosmetiikan tuhrima.
“Voin viedä sinut.”
Ihon alla, vatsanseudulla tuntuva nuljahteleva tunne kuin maa olisi tipahtanut jalkojen alta sekoitettuna Neriumin muistoilla täytettyyn, äänien peittämään mieleen. Vaalea lapsi ei muistuttanut Neriumin tytärtä kasvoiltaan. Silmät olivat väärän väriset, posket liian kapeat ja hiukset liian vaaleat. Se kaikki vääristyi silti naisen silmissä, kun epätoivoinen kaipuu ja sen laahaavan tunteen jättämät vuotavat naarmut liikahtivat vuosien jälkeen. Kuin piikki sydänlihaksessa, jota jokin näkymätön ja voimakas alkoi repiä voimistuvalla paineella. Tämä tyttö ei ollut Hekate.
Naisen sisäpuolella heränneet ristiriitaiset tunteet venyttelivät pitkiä sormiaan kuin horroksesta havahtuneet varjoissa liikkuvat, silmäkulmissa vilahtavat olennot. Mitä olisi voinut joskus kutsua äidinvaistoksi, oli vääristynyt tuskasta pakottavaksi tarpeeksi olla jonkun tarvitsema, haluttu ja ehdoitta rakastettu. Ne olennot muovasivat etsintäkuulutetusta, mustalla maalatusta naisesta hetkellisesti turvaa ja lämpöä tarjoavan hahmon. Manipuloivat totuutta suotuisampaan muotoon.
‘Voit luottaa Neriumiin’ Lapsen ääni lausahti huolettomasti ja kikatti, kuin olisi jo hypähdellyt eteenpäin lumisella kivetyllä kujalla.
~~ ~~
Jokin vaaleiden hiuksien juurissa huusi hetkellisesti, halusi kyseenalaistaa; kenties se oli korpin siipien isku, tieto siitä, että jokin palapelissä oli vinossa ja vääristynyt. Miten tämä nainen tiesi heti, ketä Phobos etsi? Mutta Phobos harvemmin kuunteli sitä puolta, hän mielummin luotti – ja niinpä Phobos korjasi Kerestä sylissään ja tarttui tuhriutuneeseen, mustaan käteen. Phoboksen paljas, kylmä käsi hakeutui kohti sitä, tytön omat sormenpäät kirjavina musteista, jotka Hylonome oli antanut. Phoboksen käsi pysyi naisen tahrautuneessa kädessä, kun tyttö nosti vaaleat silmänsä taas naiseen, tunnistamatta huputonta, takkutukkaista naista etsintäkuulutuksista, huulille muodostuen sanoja, joihin tuo ei juuri odottanut vastausta.
“Kotinne lienee muualla, puhutte niin kovin kauniisti. Kuin silkki pakkaslumella, liian pehmeä ja herkkä tähän kylmyyteen.” Phobos hymisi, seuraten käsi kädessä naista läpi kujan ja kohti rappusia, jotka johtivat alaspäin, kellaritason puotia kohden.
Phobos ei ehtinyt ottaa edes ensimmäistä askelta alas portaita, kun Apaten vanhan takin selkämykseen painui kanukkasauva. Phobos ei ehtinyt reagoida mitenkään, kun punainen valo lävähti selkää vasten, jalat pettäen blondin alta, Kereksen hätääntynyt itku viimeinen asia, jonka Phobos kuuli ennen kuin maailma pimeni ympäriltä.
Vanillatar- Luihuisen tuvanjohtaja
- Viestien lukumäärä : 1174
Join date : 03.09.2020
Paikkakunta : kylä
Sivu 1 / 1
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
|
|