Gytmooren velhosuku

Gytmooren sukutaru kertoo toista; yksi suvun ensimmäisistä tiedetyistä miehistä, Ode Wickridge (myöhemmin Ode Gytmoore, n. 1342 - 1401) kertoi lapsilleen tarua suvun vanhan kodin löytämisestä - tämä on myös tarina, joka on kulkenut liki muuttumattomana läpi vuosisatojen jokaiselle suvun lapselle ennemmin tai myöhemmin.

Ode Wickridge oli lyhytkasvuinen, pieni mies, joka oli jäänyt puhdasverisistä veljeksistä pahnan pohjimmaiseksi. Wickridgen vanhaan kartanoon ja sen jästipalvelijoihin iski Musta Surma, jonka vuoksi pohjois-Englantilaisessa kylässä koko talo poltettiin. Velhoperhe, joka ei sairautta saanut, tiesi, että paikkaa piti muuttaa - ja näin neljä poikaa lähtivät etsimään uutta, turvallista paikkaa jonne rakentaa talo suvulle ja vanhenevalle äitiparalle.
Ode ei ollut se, joka paikan löysi - ei lähelläkään. Mutta rakennustyön edetessä nuori mies huomasi, että hänet koitettiin puskea pois - näkijäksi myöhemmin tituleerattu mies ei ollut yhtä hyödyllinen fyysisessä työssä ja taikuudessa ja niinpä äitimuori pakkasi nuorimmaiselleen evästä ja lähetti poikansa matkaan.

Ode kierteli pohjois-Englannin maaseutua pitkään, huijaten jästeiltä ruokaa ja nukkuen taivasalla. Väsynyt, luudaton mies oli kulkenut kuukausia ja talvi alkoi kylmetä. Ensilumen sataessa Ode tapasi Gytrashin ensi kertaa - lumen seassa, kaukana mäen päällä, seisoi majesteettinen, mutta läpikuultava koira. Ode tiesi legendan - hän uskoi, että kuolema oli tullut hakemaan häntä. Niinpä Ode pohti, kääntyisikö takaisin kotiinsa vai etsisikö paikan viimeiselle leposijalleen. Mies päätyi viimeisimpään vaihtoehtoon ja Lumos-loitsulla hätyytti koirat tiehensä. Viikot kuluivat ja pakkanen kiristyi ja liki päivittäin nuori mies näki väsyneiden silmiensä kulmasta valkeita koiria, jotka tuntuivat tulevan aina vain lähemmäs ja lähemmäs - lähestyvä kuolema, mies uskoi tiukasti ja jatkoi matkaansa kohti Walesia, joka kerta valon avulla häätäen koirat kannoiltaan ja metsien ja peltojen reunoilta, kun ne riettaasti odottivat, että voisivat itkeä mädän ja kuoleman hajuiset kyntensä kuolevan miehen nahkaan.

 
Viimein kaksi valkeaa, suurta koiraa astelivat vain metrejä Oden perässä pientä polkua pitkin ja Ode tiesi, että se tiesi kuolemaa. Ode oli kuitenkin valmis. Kukaan ei kaivannut häntä kotona eikä edessäpäinkään näkynyt mitään tai ketään, joka jäisi pikkuruista nuorta miestä kaipaamaan. Niinpä mies kääntyi ja kohtasi koirat, kohottamatta sauvaansa loitsuun ajaakseen kalmankoirat tiehensä.
Koirat eivät kuitenkaan reagoineet odotetusti, varastaneet miehen elämää mukanaan - sen sijaan ne astelivat Oden edelle, kylmä väsymys vallaten miehen kun koirista toinen kulki Oden reiden halki, haaroittunut häntä viuhtoen pehmeästi perässään.
Ode jäi katsomaan koirien perään, olettaen niiden jatkavan matkaansa - osa hänestä oletti hänen jo kuolleen. Mutta sitten koirista toinen pysähtyi ja jäi tuijottamaan rubiininpunaisin silmineen Odea kohden. Jokin siinä kylmässä uupumuksessa, joka painoi miehen harteilla, kertoi, että väsymys loppuisi seuraamalla.

 
Ja niin Ode seurasi kahta koiraa, jotka käpertyivät nuotion reunoille öiksi nukkumaan kuin oikeat koirat ikäänsä ja jotka istuivat purojen reunoilla, tassut häviten juoksevaan veteen kun Ode kylvetti väsyneitä jalkojaan viileässä vedessä. Kuolemasta tuli kumppani, joka johdatti Oden läpi nummien ja metsiköiden, jopa yli veden Irlannin puolelle. Kuin ihmeen kaupalla mies jaksoi edelleen päivästä toiseen loputtomasta uupumuksestaan huolimatta liikkua.
Viimein, matka oli kulunut. Talvi oli jo pitkällä ja Oden kenkien pohjat olivat kuluneet niin huonoiksi, ettei taikakaan niitä enää tahtonut parsia reiättömiksi. Aamuauringon noustessa kaksi gytrashia pinkaisivat juoksuun - jotain, mitä ne eivät olleet koskaan tehneet. Ne juoksivat kuin henkensä kaupassa yli pienen mäen, Oden viskatessa kenkänsä lumeen ja juostessa paljasjaloin yli jään ja puuduttavan pakkasen koirien perään - ne olivat miehen ainoa ohjenuora elämässä.
Mäen päällä Ode katsoi alas, nähden kaksi koiraa pienen laakson syrjässä, puiden siimessä ja ne juoksivat ympäri laakson pohjaa - pitkin vanhan linnan raunioituneita tiluksia.
Ode laskeutui alas jästien rakennelmaan, laakson pohjaa läikittäen musertuneet, lahot pienet talot ja kivinen, liki hajonnut linna.
Suuren, mitä todennäköisimmin juottolan oveen oli kirjoitettu paksuin, osin kulunein kirjaimin varoitus:


Myöhemmin toki kävisi selväksi, että kyseessä oli unohdettu kylä, joka oli ollut yksi ensimmäisiä mustan surman saaneita ja tuhoamia jästiyhteisöjä. Siinä hetkessä Ode kuitenkin tiesi, että hän oli löytänyt jotakin tärkeää - oli se sitten koti tai hauta, sinne hän kuului.
Ode asettui ensin päiväkausiksi yhteen hieman tukevampaan rakennukseen ja odotti, keräisikö kuolema hänet käsivarsilleen vai olivatko Gytrashit, jotka yhä laakson lumessa jälkiä jättämättä vaelsivat, johdattaneet hänet johonkin muualle.

 
Talven kääntyessä kevääseen oli jo käynyt selväksi, että kuolema ei ollut tarkoitettu Odelle. Vähitellen mies vahvistui, kun laakson reunamille ajautui jatkuvasti panikoituneita eläimiä peuroista jäniksiin, joista Ode teki itselleen lounaan ja illallisen, aina jättäen pienen palan koirille.
Seuraavan ruskan saapuessa oli Ode saanut hylätyn jästikylän revittyä alas ja Koirainlaaksoksi nimeämänsä kylän tuntumaan kodilta. Vanhat rakennukset oli purettu taioin tai tehty paremmiksi ja ennen kaikkea oli vanha, raunioitunut kivilinna nostettu uuteen loistoonsa. Pienikokoinen linna soi kodin ja turvapaikan Odelle, joka muutti silloin kovin harvinaisen asian, eli sukunimensä, Gytmooreksi. Koirainlaaksossa asuva mies halusi kunnioittaa Gytrash-koiria, jotka yhä tiluksilla kuljeksivat yön pimeimpinä hetkinä ottaen Gyt-osan koirista ja niiden löytämä koti, "Moore" (suom. hylätty paikka, suomaa) oli nimen loppuosa.

Monasti nuorten Gytmooren vesojen kuulema tarina päättyy toistaiseksi tähän - sille on kuitenkin jatkoa, joka usein kerrotaan Gytmooren nuorille ja teineille, jotka alkavat ottaa ensiaskeleitaan ihastumisen kierteissä tai naimakaupan kynnyksellä.

Ode Gytmooren kädet alkoivat olla tyhjät tehtävistä töistä, kun tilusten talot oli tehty asuinkelpoisiksi, muutama matka Viistokujalle itse tehdyn, raihnaisen luudan selässä, tuoden tilusten keittiöihin kotitonttuja hoitamaan ruoanlaiton ja kodinhoidon. Ode olikin yhdellä monista yökävelyistään pakkasen purressa jokaisen britin poskipäitä, kun gytrashien kauan hiljaisena pysynyt ulvonta täytti laakson viereisen soisen metsän. Risujen katkeilun ja ulvonnan äänen peitti pian naisen kirkuminen, kun metsän kallioilla kaatunut ja itsensä loukannut noita, Basilia, pakeni kauhuissaan kuolemanenteiksi leimattuja gytrasheja, jotka olivat ajaneet naista takaa tuntikausia läpi viiman ja pakkasen. Oden kirehtiessä kirkuvan naisen avuksi, kääntyivät koirat takaisin metsän siimekseen ja katosivat pimeyteen.

Basilia, joka myöhemmin Oden sukunimen otti omakseen aviossa, oli toiselta saarelta kotoisin oleva noita, joka oli paennut noitaroviota kotikylästään laivalla salamatkustajana. Kun nainen löydettiin laivasta sen ollessa perillä, kapteeni halusi raivoissaan mestata nuoren naisen - ja niinpä Basilia pakeni talvisen Irlannin läpi, heijastellen Oden omaa tarinaa.

Basilia ja Ode aloittivat toden teolla Gytmooren suvun Koirainlaakson linnassa, Basilia synnyttäen ainakin kaksi paria aikuiseksi kasvaneita kaksosia ja ainakin kolme muuta lasta. Ode alkoi elättää perhettä näkijänlahjoillaan, tehden töitä niin syrjäkylien hyväuskoisten jästien kanssa (tämä tosin jää joissain sukuhaaroissa kertomatta, ainakin niissä, jossa jästiviha elää ja hengittää vahvemmin) sekä lähimmän velhokylän ja -suvun kanssa. Basilian ja Oden tarina - erityisesti toki Oden - nähdään loputtoman jaksamisen ja sitkeyden oodina ja ennen kaikkea kaiken keskiössä ovat kaksi gytrashia, jotka kaiken takana olivat. 

Irlannin Koirainlaaksossa yli 400 vuotta asuneet Gytmooret kertovat nähneensä gytrasheja kuljeskelevan yösydännä pitkin tiluksia ja uskotaan gytrashin olevan myöhemmin myös Gytmooren suvun selviytymisen takana. Kun vuonna 1681 jästit hyökkäsivät polttamaan koko Koirainlaakson tilukset ja murhaamaan kaikki paikalla olleet Gytmooren suvun jäsenet, uskotaan Aurora Gytmooren, silloin vain 9-vuotiaan kuulleen yöllä kuulleen gytrashien hälyttävät huudot jostain kaukaa laakson takaa ja herättäneen vanhempansa. Aurora ehti herättää vanhempansa, Bébhionnin ja Aiirien juuri ennen, kuin jästit ehtivät nummen pohjalle; Aiirie jäi puolustamaan kotitonttujen ja suvun miesten ja Auroran vanhimman veljen kanssa kotiaan, kun Bébhionn keräsi nuoremmat lapsensa ja pakeni. 

Auroran alle vuoden ikäiset pikkuveljet - kaksoset - kuolivat matkalla ja vanhempi sisar jäi jästien uhriksi pakenevan perheen yöpyessä jästien majatalossa. Näin ollen jäljelle jäi vain Bébhionn ja Aurora. 10-vuotiaaksi kääntynyt Aurora kertoi äidilleen näkevänsä valkeita koiria teiden reunoilla ja pelästyttävän hevosia, joiden vaunuissa ainoat elossa olevat Gytmooret kulkivat. Bébhionn oli kuullut miehensä kertovan lapsilleen Oden ja Gytrashien tarua ja käski Auroran seurata koiria. Ne ajoivat kaksikon satamaan ja istuivat tietyn laivan vierellä. Neitsytmatkallaan oleva Herbe-laiva oli matkalla brittein omistamalle Caymaninsaarelle. Bébhionn ja Aurora nousivat laivan kyytiin, mutta kun laiva oli jo matkalla, ilmiintyi Bébhionn takaisin maalle ja jätti tyttärensä kuukausien merimatkalle yksin. Myöhemmin Auroralle selvisi, että hänen äitinsä oli epäilty noidaksi ja yrittänyt suojella molempia, palaten Koirainlaaksoon etsimään selvinneitä, jonne oli jouluyönä itsensä hirttänyt linnan tornin pitkospuihin jätettyään kaikki kalleutensa ja pelastetut sukutavarat Auroralle, niiden seilatessa vuosia myöhemmin Caymansaarille.

Aurora näki gytrashit läpi laivamatkan ja viimein ne lähtivät laivasta kun laiva ankkuroitiin Caymansaarten rannikolle.

Aurora oli yksitoista, kun hän viimein saapui Caymansaarelle yksin, ilman perhettä ja tietoa vieraasta saaresta. Oli Auroran onni, että saarella jo ollut puhdasverinen Mortenn-suku otti lupaavan noidan siipiensä suojaan ja tarjosi nuorelle Gytmooren perilliselle paikan toipua ja rakentaa myöhemmin elämänsä uudelleen. 

Aurora oli jo ehtinyt menehtyä kun suvun toinen koti oli rakennettu Caymansaarille, mutta yleinen uskomus on, että toinen alkuperäisistä gytrasheista on palannut Koirainlaaksoon, mahdollisesti jopa Oden haudan tienoille, joissa se näkyy kylminä öinä ja toinen gytrash on norkoillut Caymansaarilla pari vuosisataa uudessa sukutalossa. Kuitenkin Gytmooren suvun alkaessa valua takaisin kotimaahansa Iso-Britanniaan, ovat Solaris Gytmoore ja tämän tyttäreet kertoneet sukulaisilleen nähneensä valkean, haarahäntäisen koiran vaeltelevan kylmimpinä öinä talon seinien viertä, kuin merkiten kartanon omakseen... Onkin uskottu, että alkuperäisistä gytrasheista toinen on muuttanut Caymansaarilta takaisin Irlannin kaakkoisosassa olevaan uuteen sukukartanoon.